TALKOOHENKI JA OSALLISTUMINEN - KÄSITEJÄÄNTEITÄKÖ MENNEISYYDESTÄ?
Ei – eihän otsikko onneksi sisällä koko totuutta. Onhan meillä aselajissammekin näyttöä myös päinvastaisesta. Ensimmäinen mieleeni tuleva esimerkiksi on upeasti kehittyvä ilmatorjuntamuseo. Myös yhdistyksemme piirissä on innokasta ja aktiivista ydinjoukkoa pyörittämässä alaosastojen toimintaa, toimittamassa vuosikirjaa ja lehteä sekä pyörittämässä käytännön toimeenpanoasioita jäsenistömme hyväksi. Mutta silti väitän, että palstani otsikko on muutakin kuin kärjistetty ja ehkä hieman turhautunutkin heitto. Selvennykseksi todettakoon, että pääosa jäsenistöämme on syytön tähän purkaukseen. turhautuminen on lähtenyt liikkeelle oman ammattikuntani tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.
Yhteiskunnan nopea rakennemuutos, johon puolustusvoimat ja sen henkilöstö ovat reagoineet vuosi vuodelta herkemmin, on minunkin sotilasurani aikana (22 v) muuttanut suljetut ja sisäänpäin lämpiävät varuskunnat työpaikoiksi siinä kuin missä tahansa suurehkossa yrityksessä. Vielä 70-luvullakin elettiin 24 tuntia vuorokaudessa työlle, maanpuolustukselle, aselajille, joukko-osastolle (ja ehkä kerhollekin). Nyt työn, joka tänäänkin hoidetaan hyvin ja ammattitaitoisesti, jälkeen saavat aikansa ympäröivään yhteiskuntaan sijoittuvat harrastukset ja vaikuttaminen sekä aiempaa enemmän myös oma perhe. Jos aikaa jää oluttuopille, kerhon sijasta se käydään nauttimassa lähiöpubissa. Avautuminen yhteiseen suomalaiseen yhteiskuntaamme on luonnollisesti hieno kehityssuunta. Ongelmaksi se muodostuu silloin, jos meistä tulee ”leipäpappeja”, joilta on unohtunut missä ja miksi olemme töissä.
Valitettavasti viitteitä tästäkin löytyy. Nyt ilmatorjunnan vuosipäivän aikoihin tulee mieleen viime vuosien laimea osallistuminen joukko-osastojen vuosipäiväjuhliin. Uskon, että siviilisektorilla vastaavan koulutustason omaava henkilöstö on sitoutunut omaan viitekehykseensä paljon leveämmällä rintamalla. Johtuisiko ammattiylpeydestä ?
Myös talkoohengestä puhuttaessa löytyy sekä positiivisia että negatiivisia viitteitä. Nyt kädessänne oleva lehti on erinomainen osoitus plussa-puolesta. Mutta kaartimme kapenee uhkaavasti ja uusia toimijoita etsiessään saa yhä useammin kuulla ylimääräisestä rasitteesta, jolle ei nyt kerta kaikkiaan riitä aikaa.
Yhteiskunnan tärkeimpiä velvoitteita on huolehtiminen kansalaistensa kaikista turvallisuustarpeista. Me ammattisotilaat olemme valinneet työksemme huolehtia järjestelmästä, joka takaa valtakunnan ulkoisen turvallisuuden äärimmäisissäkin olosuhteissa. Itsenäisen Suomen historian ajan tähän työhön on liittynyt voimakas aatteellinen tausta. Tietoisuus siitä, että kyseessä on elämää suuremmat asiat, joita kaikkia ei voi hoitaa kellokortin tai työjärjestysten sanelemien rutiinien rajoissa. Tätä perustaa ei yhteiskunnan muuttuminenkaan saa murentaa - tai sitten ulkoinen turvallisuusjärjestelmämme on tuuliajolla. Sen verran meidän tulisi uskoa omaan asiaamme, että juhlisimme sitä oman lippumme alla edes kerran vuodessa. Sen verran meidän tulisi kunnioittaa ja tuntea vastuuta reservistämme, että olisimme muutaman kerran aktiivisen uramme aikana valmiita talkoisiin sen hyväksi. Näitä talkoita ovat toiminta maanpuolustusjärjestöjen eri tehtävissä, siis myös Ilmatorjuntaupseeriyhdistyksessä.
Kun tässä taannoin tehtiin kyselytutkimus kantahenkilökunnan vähentyneestä mielenkiinnosta rauhanturvatehtäviin, nousi kärkisyihin haluttomuus lähteä, koska työtoverien taakka kasvaa, kun lähtijän työt jaetaan jäljelle jääville. Toivottavasti tulos perustuu rehellisiin vastauksiin, sillä tällaiselle ajattelutavalle olisi sosiaalinen tilaus myös ilmatorjuntaupseeristossa. Ei siten, että pitäisi kieltäytyä rauhanturvatehtävistä, vaan siten, että tultaisiin kukin vuorollaan innokkaammin mukaan talkoisiin helpottamaan muiden taakkaa – töihin, jotka varmasti ovat sen arvoisia, että ne kannattaa tehdä.
Näin vuoden 1997 viimeisen lehden myötä toivotan kaikille ilmatorjuntamiehille ja -naisille hyvää vuosipäivää sekä kaikille lukijoillemme menestyksellista alkavaa vuotta 1998.
Rauli Korpela
