Artikkelin kirjoittaja, Eversti Kalervo Sipi, on Suomen ilmatorjunnan tarkastaja.

Ilmasuojelu - se kolmas komponentti

Varmasti ainakin meille ilmatorjuntamiehille on tänä päivänä täysin selvää, että ilmapuolustus on kokonaisuus, joka on osiensa summa. Sen aseelliset komponentit ovat hävittäjätorjunta ja ilmatorjunta. Kolmas komponentti ilmasuojelu ei myöskään ole vähäpätöinen. Oikein hoidettuna se helpottaa muiden ilmapuolustuksen osapuolten töitä. Eikä ilmasuojelu ole suinkaan pelkästään meidän itmiesten työtä.

Ilmailunäyttelyissä ja alan julkaisuissa esitellään jatkuvalla syötöllä erilaisia toinen toistaan vaikeampia ja haastavampia uusia maaleja ilmatorjunnalle. Pidetään kuitenkin jalat tiukasti maassa. Vasta sitten, kun kyseinen tuote on palveluskäytössä – ja on ollut jo jonkin aikaa – alkaa se olla meille varteenotettava vastustaja. Huimasta teknologian kehityksestä huolimatta on ulkovaltojen ilma-asejärjestelmien sensoreilla edelleen omat rajoituksensa: jokaisella hävittäjällä tai taisteluhelikopterilla ei suinkaan ole pimeätoimintakykyä, kaikkien nykyistenkin konetyyppien asejärjestelmien täsmäasehyökkäykset vähänkin pienempää maalia vastaan estyvät, mikäli kohteeseen ei ole visuaalista näkyvyyttä ja pimeä- ja jokasäänkyky perustunee tulevaisuudessakin pitkälti tutkan ja inertian käyttöön. Uusissa konetyypeissä alkaa olla jo lämpökameroita ja monitoimitutkia, mutta niidenkin käyttöä voidaan tehokkaasti estää tai rajoittaa teknisillä ilmasuojelumenetelmillä.

Ilmasuojelu on useimmiten aseiden käyttöön perustumatonta toimintaa vihollisen ilmataisteluvälineiden vaikutuksen estämiseksi tai vähentämiseksi. Se voidaan jakaa taktiseen, taistelutekniseen ja tekniseen ilmasuojeluun.

Taktinen ilmasuojelu käsittää ne toimenpiteet, joilla operatiivis-taktisia ratkaisuja tehtäessä otetaan huomioon ilmauhan vaikutus passiivisin keinoin. Päämääränä on välttää lihavien maalien muodostumista vihollisen ilma-aseelle ja muutenkin minimoida ilmauhkan riski.

Taistelutekniseen ilmasuojeluun kuuluvat ne toimenpiteet, joilla eri puolustushaarojen ja aselajien yksiköiden tai niiden osien ryhmittämisessä ja toimintatavoissa minimoidaan ilma-aseen tulivaikutus. Päämääränä on vaikeuttaa kohteiden löytämistä, vähentää isoja aluemaaleja ja lisätä yksittäisten pienten maalien määrää, jolloin hyökkääjän ilma-aseen kokonaisteho heikkenee, toimintatavat muuttuvat ja resurssitarve kasvaa.

Taistelutekninen ilmasuojelu on yhtymän kaikkien joukkojen omaan taisteluun liittyvää ennaltaehkäisevää tai ilmavihollisen hyökkäyksenaikaista toimintaa, jonka keinoja yhtymän sisällä ovat joukkojen eri osien linnoittaminen, maastouttaminen ja hajaryhmittäminen sekä harhauttaminen valelaittein ja -toiminnoin. Taistelutekniseen ilmasuojeluun kuuluvat myös ilmatilanteen seuraaminen tähystysjärjestelyineen ja ilmahälyttäminen. Osattava on myös toimia oikein hälytyksen aikana ja minimoida mahdolliset aiheutuneet tappiot esimerkiksi lääkintähuollon järjestelyin sekä kyettävä jatkamaan omaa toimintaa.

Eräällä tavalla taisteluteknistä ilmasuojelua on myös se, että ilmatorjunta käyttää ilmatilannekuvan luomiseen passiivisia sensoreita, joita ovat mm ESM -järjestelmät (Electronic Support Measures - elektromagneettisen säteilyn mittaimet), akustiset sensorit ja infrapunakeilaimet. Vaihtoehtoisten sensorien saaminen tutkan rinnalle tulee olemaan eräs omien johtokeskustemme modernisoinnin tärkeimmistä välineistä.

Koskaan ilmatorjunnassa ei korosteta liikaa liikkuvuuden merkitystä. Ilmatorjunnan välineiden – varsinkin elektromagneettisesti säteilevien - paikkaa on syytä muuttaa riittävän usein. Tarkan mittaustiedustelun ja epäsuoran tulen ulkopuolella parin tunnin sykli riittää, mutta lähempänä tuli- ja mittausasemien vaihto pitää tehdä huomattavasti kiivaammassa rytmissä. Yli 500 metrin asemanvaihto esimerkiksi vaikeuttaa maalin löytämistä lentokoneen sensorilla. Vaikutusta voidaan tehostaa kohdealueen peittävällä oikean koostumuksen omaavalla ja riittävän nopeasti aikaansaatavalla savutuksella, mikä onkin sitten jo teknistä ilmasuojelua.

Tekninen ilmasuojelu käsittää kaikki tekniset välineet ja keinot, joilla vaikeutetaan kohteen löytämistä ja pienennetään asevaikutusta. Tekninen ilmasuojelu on erilaisten maastouttamis- ja valelaitteiden sekä omasuojavälineiden tai -järjestelmien kehittämistä ja käyttöä lähinnä joukkojen taisteluteknisessä toiminnassa. Erityisesti täsmäaseille alttiina olevien tärkeiden kohteiden suojaksi voidaan käyttää esimerkiksi seuraavia omasuojavälineitä tai -järjestelmiä: tutka-, laser- yms ilmaisimia , silppuja, aerosoleja, savuja, ip- yms heitteitä ja suojaesteitä tai räjäyttäviä verkkoja.

Aina eivät joukkojen omat ilmasuojelutoimenpiteet riitä. Tarvitaan teknisen ilmasuojelun menetelmiä käyttäviä erillisiä ilmasuojeluyksiköitä. Niiden tehtävänä olisi mm estää maalien löytyminen, pakottaa hyökkääjä toimimaan ilmatorjunnan kantaman sisäpuolelta ja estää määrätyissä kohteissa täsmäaseiden yms tarkkojen aseiden tehokas käyttö. Tällaisten joukkojen luomista ollaan ilmatorjunnan piirissä aloittelemassa.

Jokainen järkeään käyttävä sotilasjohtaja tietää, että taistelijoita on kahta lajia - jalkaväkeä ja niitä jotka tavalla tai toisella tukevat jalkaväkeä. Taistelujoukkojen alueella me ilmatorjuntamiehet luomme jalkaväelle ja mm sitä tukevalle kenttätykistölle edellytykset varsinaisten ratkaisutaistelujen käymiseen. Meidän työmme helpottuu, jos kaikki osapuolet, niin jalkaväki kuin sitä tukevat joukot, ottavat kaikessa toiminnassaan huomioon ilmasuojelun. Hoitamalla se alusta alkaen kunnolla päästään hyviin lopputuloksiin halvoillakin toimenpiteillä. Laiminlyömällä ilmasuojelun viemme pohjan pois onnistuneelta taistelutoiminnalta.