4/2005

Tulevaisuuden tapahtumat ovat aina arvaamattomia, kuten sotahistoria todistaa. Puolustusjärjestelmää ei voi säädellä suhdanteiden mukaan; se voidaan ajaa vuodessa alas, mutta sen rakentaminen vie kymmenen vuotta. Tapahtumilla ei ole niin suurta väliä, jos on sotateknisesti varustauduttu taistelemaan oikeanlaista uhkaa vastaan. Taktiikkaa voidaan muutella tilanteen mukaan, mutta sotaa on pakko käydä olevilla välineillä. Ilma-aseen ja ilmatorjunnan teknillistä kehitystä voidaan arvioida 10–20 vuotta eteenpäin, sillä uusien asejärjestelmien synnyttäminen vie juuri tuon ajan. Teknisiä yllätyksiä on sotahistoriassa sattunut ani harvoin. Ilmapuolustuksessakin on useimmiten jääty jälkeen vastapuolen kehityksestä vain rahan eikä tiedon puutteessa. Pienet valtiot ovat myös aina sotamateriaalihankinnoissaan suurvalloista riippuvaisia; aina ei saa sellaista kalustoa kuin tarvitsisi, vaan sellaista mitä suostutaan myymään.

Suurvallat määräävät ilmauhkan teknisen kehityksen suunnan, jota muut maat sitten seuraavat.

Tästä on saatu hyviä näyttöjä Irakista (1991, 2003) ja Jugoslaviasta (1999 ). Suuntaus on kohti roboteilla käytävää etäsotaa.

Konventionaalisten miehitettyjen lentokoneiden ja helikoptereiden kehitys tökkii pahasti. Vuonna 1982 aloitettu maailman hienoimman ja kalleimman taisteluhelikopterin RAH-66 Comanchen kehitysprojekti keskeytettiin 23.2.2004, koska sen taistelunkestävyyden parantaminen olisi maksanut miljardeja dollareita; Comanchen stealth-ominaisuudet eivät olleet riittävät. Projekti maksoi 6,9 miljardia dollaria.

Saman ongelman epäillään nyt koskevan myös USAF:n uusinta konetyyppiä F/A-22 Raptoria. On käynyt ilmi, että stealth-kone voidaan havaita nykyaikaisilla elektronisen valvonnan sensoreilla (ESM), joista paras lienee tsekkien VERA-E. Sen edeltäjällä (Tamara) arvellaan olleen osuutta F-117-koneen alas ampumiseen Jugoslaviassa 27.3.1999. Michael Fabey kysyy artikkelissaan (Defense News, 18 July 2005) "How Stealthy Is Stealthy Enough?" Onko mahdollista, että 350 miljoonaa dollaria maksava F/A-22 Raptor onkin havaittavissa VERA-E:n kaltaisilla laitteilla? Koko F/A-22 -hankkeen hinta on Pentagonin mukaan 61,1 miljardia dollaria – onko raha mennyt hukkaan? Kannattaako kehittää älyttömän kalliita miehitettyjä koneita, kun täsmäaseiden kuljetuslavetiksi kelpaisi halvempikin kone? Sama kysymys tulee vastaan ilmapuolustuksessa: voidaanko torjunta hoitaa ilmatorjuntaohjuksilla halvemmalla ja tehokkaammin kuin hävittäjillä?

Satelliittiohjautuvat täsmäpommit ja -ohjukset ovat olleet jo sotakäytössä, samoin aseistetut taistelulennokit. Niiden määrä kasvaa ja suorituskyky vain paranee. Irakin sodassa 2003 täsmäaseiden osuus oli 68 % koko arsenaalista; pääosa niistä laukaistiin ilmatorjunnan kantaman ulkopuolelta. Lentopommi voidaan varustaa siivillä ja ohjausautomatiikalla (GPS/INS), jolloin liitopommin (LongShot) laukaisuetäisyys on jopa 100 km. Irakin sodassa 2003 oli käytössä 10 erilaista lennokkia, osa niistä aseistettuja. Rynnäkkökoneet ja taisteluhelikopterit on jo pitkälti korvattu maasta-maahan -ohjuksilla ja täsmäammuksin varustetuilla tykistöraketeilla. Maaliskuussa 2003 lamautettiin Irakin ilmatorjunta-asemat ATACMS-tykistöohjuksilla (32 kpl) ennen helikopterihyökkäystä, joka silti epäonnistui. USA ja Venäjä ovat tällä sektorilla eturivin maita. Miksi riskeerata pilotin henki, kun sama tehtävä voidaan hoitaa yhdellä maasta laukaistavalla täsmäaseella! Sellainen soveltuu pienellekin maalle.

Miehistötappioiden välttäminen on nyt kehitystyön keskeinen päämäärä. USA:ssa on kehitteillä Future Combat System -taistelujärjestelmä (FCS). Tarkoituksena on rakentaa vuoteen 2014 mennessä satelliittiohjattujen iskujoukkojen verkosto, joka voi omien sotilaiden henkeä vaarantamatta iskeä nopeasti mihin kohteeseen tahansa. Vihollisen tappamiseen käytetään täsmäaseiden lisäksi laser-, mikroaalto- ja ääniaseita. Kuulostaa tieteisromaanilta, mutta on realismia. Useita projekteja on käynnissä, prototyyppejä on jo olemassa tai pian tulossa.

Visiot ovat vielä huimempia. Northtrop Grumman teki vuonna 2004 USAF:n kanssa sopimuksen miehittämättömän taistelukoneen (Joint Unmanned Combat Air System, J-UCAS) kehittämisestä. Viiden vuoden projektin tarkoituksena on rakentaa häivetaistelukone, jota käytettäisiin vastustajan ilmapuolustuksen tuhoamiseen täsmäiskuilla. Koneen toimintasäde olisi 2500 km ja se pystyisi kuljettamaan 2025 kg asekuorman. Yhä pienempien, tarkempien ja tuhoisimpien täsmäaseiden kehittäminen mahdollistaa useampien maalien tuhoamisen yhtä aikaa. Prototyyppi on saanut tyyppimerkinnän X-47 Pegasus. Boeing on valmistanut kilpailevan prototyypin X-45A, jolla suoritettiin ensimmäinen koelento 1.8.2004. Ei ole utopiaa…

Lehtitietojen mukaan myös Ruotsissa ollaan kehittämässä miehittämätöntä taistelukonetta nimeltä Neuron. Hankkeessa ovat mukana Saab ja Dassault (Ranska). Ruotsin valtio ei ole vielä antanut tukeaan hankkeelle, mutta Ranska on antanut siihen 326 miljoonaa euroa. B-2:n muotoinen kone olisi pienempi ja halvempi kuin JAS 39 Gripen, joka maksoi 54 miljoonaa euroa kappale (HS 10.6.2005). Kauko-ohjattava kone voisi tehdä temppuja, joihin pilotti ei pysty, ja se voitaisiin lähettää "itsemurhatehtäviin" tuhoamaan vaarallisia kohteita. Ensi lento on suunnitelmissa 2009.

Avaruuden sotilaskäyttöä on pyritty rajoittamaan, mutta sitä on käytetty sotilastarkoituksiin jo 45 vuoden ajan. Persianlahden sodassa 1991 amerikkalaisilla oli käytössä noin 60 viesti-, sää-, navigointi/paikannus-, ohjusvaroitus- ja maastonkuvaussatelliittia. Ilman niitä ei nykyaikainen täsmä- ja etäsota olisi lainkaan mahdollista.

USA:ssa julkistettiin helmikuussa 2004 USAF:n futuristinen suunnitelma (Transformation Flight Plan) avaruussodankäynnistä. Suunnitelma sisältää lukuisia uusia hankkeita, joiden aikataulu tähtää vuosiin 2010–2015, osa kauemmaksikin. Huimista ideoista voidaan mainita mm. ilmasta laukaistava satelliitin torjuntaohjus, puolustus- että hyökkäystarkoituksiin suunniteltavat avaruus-, ilma- ja maasijoitteiset laserpeilit, hypernopea avaruusase ja vastasatelliittiaseet. Science fiction on pian historiaa!

USA:ssa julkistettiin vuonna 2001 hanke avaruuspommittajan (space bomber) kehittämisestä. Se on realismia, onhan miehitettyjä avaruussukkuloita käytetty jo vuodesta 1981 lähtien, ensimmäinen sotilastehtäväkin niillä toteutettiin jo 20 vuotta sitten. Esikuvana on X-33 Venture (NASA ja Lockheed Martin). Avaruuspommittaja laukaistaisiin sukkulan tapaan matalalle lentoradalle (96–100 km), missä se saavuttaisi suurella nopeudella (Mach 15) minkä tahansa kohteen maapallolla 90 minuutissa ja laukaisisi satelliittiohjattuja täsmäpommeja tai -ohjuksia maaliinsa. Käytössä olisi myös betonia läpäiseviä "bunkkeripommeja". Tällaisen 3D-hyökkäyksen torjuminen olisi teknisesti erittäin vaikeata.

Neuvostoliitto aloitti avaruussukkulan (Buran) rakentamisen vuonna 1974; se on nykyään nähtävissä Gorkin huvipuistossa Moskovassa. Eräiden tietojen mukaan myös Venäjällä olisi käynnissä projekti, jonka tarkoituksena olisi sotilassukkulan kehittäminen.

Kylmän sodan päättyminen ja Persianlahden sota 1991 käynnistivät mullistuksen ilmatorjunnan piirissä. USA totesi, että sillä ei ollut kykyä torjua taktillisia ballistisia ohjuksia kenttäarmeijan alueella eikä kotialueella. Oli pakko ryhtyä kehittämään uusia torjunta-aseita. Persianlahdella epäonnistunutta Patriot-ohjusjärjestelmää ryhdyttiin uudistamaan ohjustorjuntaan pystyväksi, mutta kauan se kesti: vasta 2003 saatiin käyttöön ensimmäiset PAC-3 -ohjukset (Patriot Advanced Capability). Venäjällä oli vastaava ohjusjärjestelmä (S-300V) käytössä jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ilmapuolustus on USA:ssa kokenut muutenkin isoja muutoksia.

1.10.1997 yhdistettiin maavoimissa ohjus- ja avaruuspuolustus (U.S. Army Space and Missile Defense Command). Kotialueella ohjusten torjuntavastuu on (2002) omalla organisaatiolla (Missile Defense Agency). Merkittävää on, että myös ilma- ja ohjustorjunta on integroitu: Air and Missile Defense (AMD). Eri sotanäyttämöillä on omat organisaatiot. Aasian ja Tyynen meren asevoimien tueksi muodostettiin 14.10.2005 uusi johtoporras: 94th Army Air and Missile Defense Command (94th AAMDC). Tehtävänä on taktillisten ohjusten ja ilma-aseen torjunta ko. sotanäyttämöllä. Avaruuskomponentti on kuvassa mukana; tätä varten maavoimiin muodostettiin oma yhteistoimintaorganisaatio (Army Space and Information Operation Element), joka pitää yhteyttä avaruussotaorganisaatioon (U.S. Space Command). Maavoimiin perustettiin (2001) operatiivisia tukiryhmiä (Army Space Support Team), joita käytettiin Afganistanissa ja Irakissa. 9/11-terrori-iskujen jälkeen Fort Blississä (Teksas) on koulutettu 56 000 ilmatorjuntasotilasta – ilmatorjuntaa tarvitaan!

Amerikkalaisilla on meneillään ilma- ja ohjustorjuntajärjestelmän kaluston laajamittainen uudistamisprosessi. Muutoksia ei tapahdu nopeasti, koska uuden kaluston kehittäminen vie aikaa. Nykyinen ilmatorjuntakalusto (Patriot, Avenger, Linebacker, Stinger) korvataan asteittain uudella kalustolla vuosiin 2015–2020 mennessä. Yhdysvalloissa pidetään ilmauhkakuvana taktillisia ballistisia ohjuksia, risteilyohjuksia ja lennokkeja, koska ne ovat rakenteeltaan suhteellisen yksinkertaisia ja halpoja valmistaa ja helppo käyttää. Ilmaylivoimaisena supervaltana USA ei juurikaan noteeraa miehitettyjä lentokoneita ja helikoptereita – nehän on helppo torjua. Tässä suurvallan intressit eroavat pienistä maista. USA:n ilmatorjunnan kehittämisessä on käynnissä kolme isoa projektia: 1) Taktillisten ballististen ohjusten torjuntajärjestelmä maavoimille. 2) Risteilyohjusten torjunta-asejärjestelmä. 3) Ballististen ohjusten torjuntaohjusjärjestelmä kotialueelle. Ensimmäinen torjuntayksikkö on jo ryhmitetty Alaskaan (Fort Greely).

Maavoimien ilma- ja ohjuspuolustus on ilmatorjunnan vastuulla. Ilmatorjuntajärjestelmään kaavaillaan seuraavia aseita:

• Tykistörakettien, -ammusten ja krh-ammusten torjuntaa (C-RAM, counter-rockets, artillery and mortars) varten ajoneuvoon sijoitettu gatling-tykki (Land-Based Phalanx Weapon System). Phalanx on tunnettu laivaversiona, jolla tietysti voidaan torjua tavallisiakin ilmamaaleja. Viimeaikaisten lehtijuttujen (ADA Magazine, July-September 2005) perusteella vaikuttaa siltä, että aiemmin esitelty laser-ase (THEL) olisi pudonnut pois kuvasta. Se suunniteltiin Israelin tarpeisiin ja on siellä kokeilukäytössä.

• Risteilyohjusten ja lennokkien matalatorjuntaan tarkoitettu ajoneuvoon sijoitettu ohjusjärjestelmä SLAMRAAM (Surface-Launched Advanced Medium-Range Air-to-Air Missile System). Idea on sama kuin Norjassa (1995) ja Espanjassa käytössä olevassa järjestelmässä (NASAMS), johon kirjoittajakin kävi tutustumassa. Hummer-ajoneuvoon on asennettu viiden AMRAAM-ohjuksen lavetti. Aktiivihakuisella ohjuksella voidaan heliumpalloon sijoitetun tutka-aseman (JLENS) maalitietojen avulla tuhota horisontin takana oleva maali. Ampumaetäisyyttä ei ole ilmoitettu, mutta ilman boosteria se lienee 15–17 km. Suunnitelmissa on ensimmäisen ohjuspataljoonan (24 lavettia) saaminen käyttöön vuoteen 2008 mennessä.

• Patriot-ohjusyksiköt aiotaan korvata MEADS-ohjusjärjestelmällä (Medium Extended Air Defense System). Projekti tunnettiin aiemmin nimellä Corps SAM. Siinä ovat mukana myös Italia ja Saksa. MEADS soveltuu taktillisten ballististen ja risteilyohjusten sekä lennokkien ja tavallisten ilmamaalien torjuntaan. Tuliyksikössä on kolme tutkaa, joiden ansiosta torjuntasektori on 360 astetta. Järjestelmässä käytetään Patriotin uusinta ohjustyyppiä PAC-3. Ballistisen maalin torjuntaetäisyys on 15 km. Ohjusjärjestelmä tulee käyttöön ehkä 2012.

• Taktillisten ballististen ohjusten torjuntaan on kehitelty pitkän kantaman THAAD-ohjusjärjestelmää (Terminal High-Altitude Area Defense). Sen ulottuvuus on 250 km. Ulkonaisesti THAAD muistuttaa venäläisten S-300:a. Ensimmäisen tuliyksikön kaavaillaan tulevan käyttöön vuonna 2009.

Näiden lisäksi USA:ssa on käynnistetty projekti, jonka tarkoituksena on kehittää halpa risteilyohjusten torjunta-ase. Hankkeessa ovat mukana Texas Instruments, Boeing ja Toyon Research Corporation. Eräs malli on LCI-ohjus (Low Cost Interceptor), joka ammutaan boosterilla korkealle, mistä se syöksyy painovoimalla alas, hakeutuu maaliin ja tuhoaa sen. Myös tykillä ammuttavaa hypernopeaa täsmäammusta tutkitaan. Amerikkalaiset ovat olleet ilmatorjuntaohjusten kehittelyssä 10–15 vuotta venäläisistä jäljessä, mutta nyt he saattavat tehdä tekniikan alalla uusia keksintöjä. Ei olisi yllätys, vaikka Venäjältäkin ilmaantuisi jotain uutta…

Suomen ilmatorjuntaa on vuosikymmenien ajan kehitetty vähillä varoilla kansallisesti omaperäisellä tavalla hankkimalla sopivia järjestelmän osia sieltä sun täältä. Pieni valtio on yhä enemmän sotavarustehankinnoissaan riippuvainen suuremmista, koska omavaraisuutta ei ole. Tästä aiheutuu ongelma: suurvallan intressit ovat erilaisia kuin pienen maan, sen uhkakuva on erilainen ja sen sotavarustusta kehitetään eri lähtökohdista eri tarkoitukseen. Pieni maa voi joutua konventionaalisenkin hyökkäyksen kohteeksi, suurvalta tuskin. Pienen maan pitäisi valmistautua osittain erilaisen hyökkäyksen torjumiseen kuin suurvallan, mutta mistä saa siihen sopivaa sotakalustoa?

Ilmapuolustuksen perinteellisenä tehtävänä on meillä ollut oman maan väestön, infrastruktuurin ja sotajoukkojen suojaaminen ilmahyökkäyksiltä. Se pätee vieläkin, kunhan täsmennetään, mitä tarkoitetaan "ilmahyökkäyksillä". Konventionaaliset ilmamaalit ovat selviä, mutta entä muut ilmoitse lentävät aseet ja ammukset? Ainakin lennokit ja risteilyohjukset on voitava torjua, ehkä jotkut "aeroballistisetkin" maalit. Tavallisten ilmamaalien torjuminen ei sitten olekaan ongelma. Etäaseiden (stand-off) suuri laukaisuetäisyys ilmasta tai maasta estää lavetin torjumisen, joten on torjuttava itse ammus. Torjuntakehän määritelmä ei tässä enää päde. Painopisteen olisi oltava kohdesuojauksessa. Mitä useampia kohteita halutaan suojata, sitä enemmän resursseja pitää olla. Nyt ei ole riittävästi!

ILMATORJUNTAUPSEERI kiittää eversti Ahti Lappia vuoden 2005 "Historia" – teeman nyt päättyvästä neliosaisesta kirjoitussarjasta. Ahti Lappi jatkaa lehden avustajana vastuualueenaan historia.