|
 |
Kirjoittaja, metsänhoitaja Jorma E.
Setälä osallistui 5. Ilmatorjuntareserviupseerikurssille kesällä ja
syksyllä 1942.
VIIDES ILMATORJUNTAUPSEERIKURSSI 60-VUOTIAS
 Viidennen
Ilmatorjuntaupseerikurssin reserviupseerit juhlivat kurssin
60-vuotismuistoa nauttimalla kurssilounaan Helsingin Suomalaisella
klubilla 10. päivänä syyskuuta. Paikalla oli 11 kurssilaista, joiden
keski-ikä oli 80 vuotta. Juhlaan osallistuivat sotaveteraanit Eero Julin,
Paul Kegel, Kurt Lindholm, Matti Nousiainen, Osmo Saarinen, Reino
Saikkonen, Niilo Salminen, Jorma Setälä, Heikki Siren, Olli Tiainen ja
Jussi Timgren. Pitkämatkaisin oli Saikkonen, joka oli saapunut lounaalle
peräti Uudesta Seelannista saakka. Toiseksi tärkein hänen matkansa aihe
oli sotaveteraanikuntoutus. Viidennen Ilmatorjuntaupseerikurssin
kurssi-isäntänä toimii Jorma Setälä ja varaisäntänä O. Tiainen.
Ilmoittauduimme Santahaminan Ilmatorjuntakoulussa pidettävälle
reserviupseerikurssille kesäkuun 1. päivänä 1942 ja kurssimme päättyi
lokakuun 29. päivänä, jolloin 73 oppilasta sai päästötodistuksensa ja
nimitettiin upseerikokelaiksi. Ja meidät ylennettiin vänrikeiksi
Ylipäällikön päiväkäskyllä 81/42/1.12.1942. Mainittakoon, että useimmat
meistä ylennettiin luutnanteiksi vastan sodan jälkeen Tasavallan
Presidentin päiväkäskyllä 6. päivänä joulukuuta 1954. Korkea esimiehemme,
ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Lundquist oli johdonmukaisesti
toiminut siten, että ilmatorjunnan reservin vänrikit ylennettiin
aikaisintaan kahden vuoden upseeriuran jälkeen.. palveli sitten
etulinjassa tai esimerkiksi puolusti pääkaupunkia viholliskoneilta. Tähän
rinnastettavalla tavalla ei tiedettävästi menetelty missään muussa
aselajissa.
 Kurssimme johtajana
toimi Ilmatorjuntakoulun johtaja, majuri Jorma Simojoki. Sodan aikaiseen
Ilmatorjuntakouluun kuului paitsi reserviupseerikoulu myös
reservialiupseerikoulu ja 1 – 2 koulutus- eli alokaspatteria, koulussa
palveli kerrallaan noin 400 miestä. Joukossamme oli lisäksi kolme
kuunteluoppilasta, vänrikkejä, joista kaksi oli ylennetty aliupseereista
ja kolmas oli musiikkivänrikki, joka halusi päästä tosi toimiin. Hän oli
Tampereen kaupunginorkesterin emerituskapellimestari, professori Eero
Kosonen, ikäpresidenttimme joka poistui joukostamme kuluneen marraskuun 4.
päivänä 95:n vuoden korkeassa iässä.
Ampumaopin opetus oli hyvissä käsissä
 Kurssimme kesti
siis miltei ummelleen viisi kuukautta, ja ne olivat todella työntäyteisiä
kuukausia. Vaan eihän oppi ojaan kaada. Kurssi jakaantui raskaaseen ja
kevyeen linjaan eli patteriin; ensin mainitun pääkoulutuskalustona olivat
Santahaminan Eteläkärjen patterin 75 millin liikkuvat Skoda-tykit ja
tulenjohtokone Skoda T7 N, kevyen patterin tietenkin 40 mm:n Boforsit.
Tutustuimme myös 20-millisiin sekä muiden muassa 76 mm:n
sotasaalistykkeihin, joille jouduin Olli Tiaisen kanssa laatimaan
harjoitustyönä kalusto-ohjesäännön. Mieleenpainuvin kouluttajamme oli
ampumaopin opettaja, luutnantti Leo Sario, huippumatemaatikko ja sittemmin
kalifornialaisen yliopiston matematiikan professori.
Kurssiveljiä on keskuudessamme vielä 30, joiden keski-ikä on noin 80
vuotta. Eli 43 meistä on jo siirtynyt parempiin ilmatorjunta-asemiin.
Sodassa olimme aika onnekkaita, menetimme kaatuneena vain yhden
kurssiveljemme, Thure Tähtisen, joka sai rintamalla vihollisluodin
otsaansa. Rauha heidän kaikkien muistolle, kaikki he taistelivat
ilmatorjuntajoukoissa kunniakkaasti Isänmaan ja kansamme vapauden
puolesta.
Pikaylennys
Kevennän tätä juttua kertomalla lopuksi vielä ”kulttuurikaskun”, joka on
totisinta totta. Vaikka kurssimme oli aikaisempia neljää kurssia pitempi
epäili majuri Simojoki ettemme muka ehtisi viidessä kuukaudessa valmistua
upseerin tehtäviin. Ja hän anoi Ilmavoimien esikunnasta kurssillemme kaksi
viikkoa jatkoaikaa.
Satuin olemaan oppilaspäällikkönä 29. lokakuuta, jolloin kurssimme alun
perin piti päättyä. Päivän palveluksen alkaessa komensin pojat neliriviin
koulun portaalin eteen kiirehdin toiseen kerrokseen ilmoittamaan asiasta
kurssin johtajalle. Astuin toimistoon, jossa Simojoki seisoi keskellä
huonetta, tein ilmoituksen: ”Herra majuri, kurssi valmiina
aamupäiväpalveluun”. Samassa kiljaisi epäsotilaallinen puhelinpäivystäjä
”Puhelinsanoma majurille”. Simojoki käännähti ja meni lukemaan sanoman, ja
näin kuinka punaväri alkoi nousta hänen kasvoilleen. Hän kääntyi, huomasi
minun siinä odottavan asennossa seisten, ja komensi: ”Oppilaspäällikkö,
juoskaa alas, tulen heti, ilmoitatte kurssin siellä minulle”. Tein kuten
käskettiin ja kiljaisin jo ovelta että tehkääpä pojat helkkarin hyvä
ojennus, majuri on pahalla päällä, mitähän me on taas munittu.
Ja kohta Simojoki siihen ilmestyikin, ilmoitin kurssin hänelle ja juoksin
hänen käskystään pikavauhtia rivistön alkupäähän. Ehdittyäni sinne majuri
katsoi meitä tiukasti ennen kuin alkoi harvakseen sanella: ”Viidennen
reservin ilmatorjuntaupseerikurssin oppilaat! Kuten tiedätte olen anonut
esimiehiltämme kurssillemme kaksi viikkoa lisäaikaa antaakseni teille
lisäkoulutusta johtamistaidossa.”
Tovin hän antoi katseensa kiertää yli rivistön. Tässä tilanteessa hän ei
enää ryhtynyt erottelemaan jyviä akanoista, vaan karjaisi römeällä
äänellä: ”Sitä ei ole myönnetty! Viides ilmatorjuntaupseerikurssi, asento!
Nimitän teidät upseerikokelaiksi! Lepo!”.
Yllätys oli täydellinen. Vaan lyhyen tauon jälkeen Simojoki, jo hymyillen,
jatkoi kutakuinkin näin: ”Saan onnitella herroja kokelaita! Ja minun on
sanottava, että olette kurssinne aikana osoittaneet kiitettävää
ahkeruutta, tarmokkuutta ja aloitekykyä, olette paras johtamistani
upseerikursseista. Olen vakuuttunut, että teistä tulee hyviä
ilmatorjuntaupseereja, jollaisia aselajimme todella kipeästi tarvitsee.
Herrat kokelaat ovat vapaat… varusvaraston naiset ompelevat asepukuihinne
arvomerkit”.
Niinpä ravasin toimistoon ja luovutettuani kurssin vääpelille
oppilaspäällikön käsivarsinauhan kiirehdin ompeluttamaan kokelaannauhoja
”virkapukuihini”. Ja tunnelma joukossamme oli suorastaan helpottunut ja
sanoin kuvaamaton, olihan aivan yllättäen koittanut eräs tähänastisen
elämämme kohokohdista. Olimme kaikki selvittäneet kurssin, olimme
upseerikokelaita! Ja osasimme myös ottaa siitä ilon irti, joka puolelta
kuului: ”Herra kokelas, minne lähdette lomalle?” ”Herra kokelas, missä
aiotte viettää ensi yön?” ”Herra kokelas, tarjoatteko herra kokelaalle
savukkeen?” ”Herra kokelas, lähdettekö kanssani paukulle Kappeliin kun on
kaupunkiin ehditty?” Ja niin edelleen.
Kurssimme päättäjäisjuhlat pidettiin Katajanokan upseerikasinolla, jossa
juhlat jatkuivat pitkälle pikkutunneille. Sen olimme onneksi ehtineet
varata jo ennen kuin olimme kuulleet kurssimme suunnitellusta lisäajasta.
Majuri Simojoki oli järjestänyt että satamassa odotti S/S Kustaanmiekka,
jolla pääsivät yöpuulle Santahaminaan ne kokelaat ja kouluttajatkin,
joilla ei ollut mahdollisuutta yöpyä kaupungissa. Ja saamamme lyhyen,
mutta ansaitun loman jälkeen meitä odottivat uudet ja oudot, jännittävät
tehtävät.
|
