4/2002

Kirjoittaja, kapteeni Jyri Raitasalo palvelee tutkijaupseerina Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksella ja on aikaisemmin palvellut Helsingin Ilmatorjuntarykmentin Uudenmaan Ilmatorjuntapatteristossa

 

IRAKIN ILMAPUOLUSTUS – Ensimmäisenä taistelussa


Terrorismin vastaisen sodan ensimmäisen sotilaallisen etapin saavutettuaan Yhdysvaltojen katse on kääntynyt Irakin suuntaan. Vakuuttavan yhteyden vetäminen kansainvälisen terrorismin symbolin, al-Qaidan, ja Irakin välille ei ole onnistunut, mutta Irakin joukkotuhoaseiden aiheuttama uhka koetaan erityisesti Yhdysvalloissa sodan syyksi. Taustalla vaikuttaa myös Saddam Husseinin persoona.

Ilmapuolustuksen kehittäminen on ollut yksi Irakin asevoimien painopistealue koko Persianlahden sodan jälkeisen ajan. Asevientikielloista ja kaupparajoituksista johtuen tässä kehitystyössä onnistuminen on ollut erittäin hankalaa ja se on toimeenpantu salassa. Viitteitä ilmapuolustuksen käyttöön saaduista uusista järjestelmistä ja entisten järjestelmien modifioinneista on kuitenkin alkanut tihkua muutamien viime vuosien aikana. Ennaltaehkäisevä pelotevaikutus Irakin ilmapuolustukselta puuttuu, mutta sen toimintakyvyn tarkempi arviointi on maan viimeaikaisen historian ja luonteen johdosta vaikeaa.

1990 –luvun alussa käydyn Persianlahden sodan aikana Yhdysvaltojen johtaman liittouman toimeenpaneman ilmasodan sanottiin mullistaneen sodankäynnin luonteen: oltiin siirtymässä teollisuusyhteiskunnan sodankäyntimenetelmistä tietoyhteiskunnan ’kolmannen’ asteen sodankäyntiin. Vaikka viholliseen on vaikutettu ilmasta jo pidemmän aikaa, oli Irakin vastainen sota vuonna 1991 osoitus ilma-aseen tehosta ja samalla myös ilmapuolustuksen tärkeästä merkityksestä. Samoja oppeja on saatu 1990-luvun kuluessa myös Bosniasta, Kosovosta ja viimeksi Afganistanista.

Ennen Persianlahden sotaa Irakin ilmapuolustus oli toteutettu yhdistämällä pääasiassa neuvostoliittolaisia tutka-, viesti, ja asejärjestelmiä ranskalaiseen Kari –johtamisjärjestelmään (C3) sekä pieneen lukumäärään läntisiä tutka- ja asejärjestelmiä. Ilmavoimien konevahvuus oli korkea ja sekin pääasiassa itäkalustoa. Ilmapuolustuksen rakenne oli pitkälti Neuvostoliitosta peräisin ja se oli jaettu kolmeen tasoon. Ylimmällä tasolla maan kattava ilmatilannekuvan ylläpito, ilmavoimien koneet ja tärkeimpien kohteiden suojana olevat ilmatorjunnan (ohjus)yksiköt. ”keskitasolla” Tasavaltalaiskaartin ohjus- ja ammusilmatorjuntayksiköt tärkeiden kohteiden suojana. Alimmalla tasolla oli maavoimien ilmatorjunta, pääasiassa joukkojen suojana.

Persianlahden sodan seurauksena Irakin ilmapuolustus erotettiin omaksi ”puolustushaarakseen”. Se vedettiin pois ilmavoimista, jotta voitiin varmistua riittävästä panostamisesta ilmapuolustuksen maakomponenttiin. Tällä toimella haluttiin siis varmistaa, ettei ilmavoimat ”syö” liikaa ilmapuolustuksen kokonaisvoimavaroista. Ilmapuolustusjoukkojen aktiivivahvuus on Military Balancen mukaan 17000 sotilasta ja ilmavoimilla vahvuus on noin 20 000 sotilasta.

Persianlahden sodan päätyttyä Irakin pohjois- ja eteläosiin julistettiin lentokieltoalueet, joiden toimeenpanoa Yhdysvaltojen, Ison Britannian ja Ranskan koneet ovat valvoneet. Ranska on sittemmin jättäytynyt pois tehtävistä. Lentokieltoalueilla on toimeenpantu noin 250 000 lentosuoritusta vuoden 2002 syksyyn mennessä ja yksistään tänä vuonna on Irakin ilmapuolustuksen kohteisiin isketty yli 50 kertaa.

Ilma-ase

Irakin ilmavoimien toimintakyky arvioidaan heikoksi. Ilmapuolustuksen selkärangan muodostaakin maasta ilmaan toimiva komponentti (johtamisjärjestelmä, ilmatorjunta, ilmasuojelu).

Kunnossa olevaa lentokalustoa Irakin ilmavoimilla on reilun sadan taistelukoneen verran. Pääosa kalustosta on vanhaa Neuvostokalustoa. Näistä hävittäjiä on noin 75% ja loput pääasiassa maataistelukoneita. Myös tiedustelukoneita ja ennakkovaroituksen antamiseen soveltuvia ilma-aluksia voi olla yksittäiskappaleita. Lisäksi epäillään, että joitain koneita on muutettu kauko-ohjattaviksi. Näiden koneiden käyttötarkoitukseksi epäillään kemiallisten ja/tai biologisten aseiden levittäminen. Johtopäätöksenä Irakin ilmavoimista voidaan sanoa, ettei se aiheuta merkittävää uhkaa lännen mahdollisesti aloittamalle ilmasodalle.

Johtamisjärjestelmä

Jo Persianlahden sodan alussa Irakin ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmä tuhottiin ilmahyökkäyksin. On kuitenkin arvioitu, että maan kattava järjestelmä saatiin uudelleen käyttöön vuoteen 1995 mennessä. Järjestelmä perustuu toisiinsa kiinteillä yhteyksillä kytkettyihin johtamispaikkoihin. Pääjohtokeskus sijaitsee Bagdadissa ja muuten maan ilmapuolustus on jaettu neljän alueellisen johtokeskuksen vastuulle (Kirkuk: pohjoinen, Basra: etelä, Kut al Hayy: itä, Ramadia tai mahdollisesti H-3: länsi).

Irakin Ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmän johtokeskukset.

Ennakkovaroituksen muodostaminen perustuu pääasiassa tutkien käyttöön, mutta myös aistivalvonta on liitetty johtamisjärjestelmään. Käytössä on tutkajärjestelmiä ainakin Neuvostoliitosta, Ranskasta ja Kiinasta ja niillä kyetään lähi-, keski- ja kaukovalvontaan. Bagdadia ympäröivälle alueelle on luotu kyky tutkailmavalvontaan sekä maan pohjois- että eteläosassa olevien lentokieltoalueiden ilmatilaan. Tällä tavoin Irak pyrkii välttämään lentokieltoalueilla olevien ase- ja johtamisjärjestelmiensä tutkien paljastumista ja siten niiden tuhoamista Yhdysvaltojen ja Ison Britannian ilmaiskuissa.

Valmiiksi rakennetut johtamisyhteydet ilmapuolustuksen johtopaikkoihin on yksi Irakin johtamisjärjestelmän vahvuuksista. Maahan kaivetut valokaapeliyhteydet ovat suhteellisen taistelunkestävät, mutta kiinteät johtopaikat sekä niitä palvelevat tutkasensorit ovat osin ennalta tiedusteltavissa ja täten myös tuhottavissa.

Haittapuolena keskitetyssä johtamisjärjestelmässä on kokonaisuuden lamautuminen, mikäli keskusjohto voidaan tuhota/eristää alueellisista johtoportaista. Voidaankin olettaa, että Persianlahden sodan aikana lamautettua johtamisjärjestelmää on kiinteiden kaapeliyhteyksien ja linnoitettujen johtamispaikkojen lisäksi uudistettu uudella tulenkäytön ohjeistuksella: alueellisten johtokeskusten itsenäisyyttä lienee lisätty. Pohjoisella ja eteläisellä lentokieltoalueella tulenkäytön johtaminen lienee vähemmän keskitettyä, johtuen osittain jatkuvista ilmaiskuista johtamisjärjestelmää vastaan.

Täydennyksiä?

Julkisuuteen on nostettu epäily, että Kiina on toimittanut ja rakentanut valokaapeliyhteyksiä johtamisjärjestelmään liittyen. Rakentaminen liittyy väitteiden mukaan johtamisyhteyksien parantamiseen alueellisten johtokeskusten välillä sekä ohjusyksiköiden liittämiseksi alueellisiin johtokeskuksiin. Toiminnan painopisteen on arvioitu olevan maan eteläosassa.

Yhdysvaltojen toimesta on myös esitetty väite, että entisen Neuvostoliiton alueelta ja Itä-Euroopasta olisi toimitettu ”ilmapuolustusvälineistöä” Irakiin. Väitteen mukaan Valko-Venäjä olisi toimittanut tutkia, viestijärjestelmiä ja mahdollisesti ohjusjärjestelmiä tai niiden osia. Myös Ukrainan väitetään toimittaneen ”ilmatorjuntajärjestelmiä”. Serbian on väitetty ”vahventavan” Irakin ilmapuolustusta mm. lisäämällä eräiden ohjusjärjestelmien ulottuvuutta ja Bulgarian on epäilty toimittaneen aseita ja varaosia, myös ilmapuolustuksen käyttöön.

Vuodesta 1997 alkaen on esitetty arvioita, että Irak olisi saanut käyttöönsä häivekoneiden havaitsemiseksi käytettävän ”passiivisen tutkan”, Kyseessä ei itse asiassa ole tutka, vaan signaalien keräämiseen ja analysointiin perustuva passiivinen tiedusteluvastaanotinjärjestelmä. Arviot vaihtelevat siitä, mikä järjestelmä on käytössä.
Tšekkiläinen Tamara on ensimmäinen vaihtoehto. Tiettävästi Irak oli ostamassa Tamara –järjestelmää Tšekistä vuonna 1997, kunnes CIA:n toimesta kaupat peruuntuivat. Tamaran toimiessa kolme vastaanottopistettä kerää tietoja lentokoneen lähettämistä signaaleista ja laskee kohteen sijainnin. Arvioiden mukaan Tamaran tiedot on mahdollista syöttää ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmään esim. ohjusjärjestelmän ohjaamiseksi. Heikkoutena tässä on se, että ko. menetelmä vaatii aktiivisen sm-lähetteen ohjuksen ohjaamiseksi. Toimenpide siis paljastuu viimeistään silloin, kun ohjus laukaistaan ja mahdollistaa vastatoimet. Tamaran käytöstä saatava hyöty ei kuitenkaan jää ainoastaan ohjusten mahdolliseen ohjaamiseen maaliin, vaan sen avulla saadaan tietoja alkavista ilmaoperaatioista ja niiden toimintasuunnasta. Tämä tietenkin edellyttää, että kohteet (häivekoneet) käyttävät aktiivisia sm-lähettimiään (esim. korkeusmittari, tietovuo).

Toinen vaihtoehto passiivisesta tiedusteluvastaanotinjärjestelmästä on Ukrainalainen Kolchuga –järjestelmä, joka on ollut myynnissä vuodesta 1999 lähtien. Siinä käytetään neljää vastaanottopistettä, joiden perusteella voidaan paikantaa seurattava lentokone. Julkisuudessa olevien tietojen mukaan on mahdollista, että yksi järjestelmä (4 vastaanotinta) olisi toimitettu Irakille. Ukraina on kiistänyt toimitukset ja on ilmoittanut, että neljästä valmistetusta järjestelmästä kolme on myyty Etiopiaan ja yksi on edelleen Ukrainassa.

Pitäviä todisteita passiivisen mittaustiedustelujärjestelmän toimittamisesta Irakiin ei ainakaan vielä ole esiintynyt. On myös todettava, että jatkuvan valvonta-, tiedustelu- ja hyökkäystoimien alaisuudessa toimivan Irakin kyky integroida kyseinen tiedustelujärjestelmä ilmapuolustuksensa johtamisjärjestelmän tehokkaaksi toimivaksi osaksi on kyseenalainen. Ainakin nopealla aikataululla ja yksin.

Ilmatorjunta

Irakin ilmapuolustus on lähes täysin maassa toimivien järjestelmien varassa. Kauaskantoista ilmatorjuntaa Irakilla on ainakin Neuvostovalmisteisten SA-2 (kantama n. 30 km, käytössä vuodesta 1957), Suomessakin käytössä olleen SA-3 (n. 22km, Käytössä vuodesta 1961) ja liikkuvan SA-6 (n. 25km, käytössä 1960-luvun puolivälistä) patterien muodossa. Lukumäärältään ko. ohjuksia arvioidaan olevan Irakin käytössä joitakin satoja.

Yksiköiden lukumäärän arvioidaan olevan muutamia kymmeniä. Osa kalustosta on tiettävästi modernisoitu ja kantamaa on lisätty ulkomaisen avun turvin. Modernisointityön kohteena arvioidaan olleen osa SA-3 järjestelmistä, joille lisää kantamaa arvioidaan saadun noin 5 km. Arvioiden mukaan Serbian ja/tai Valkovenäjän sotilaalliset asiantuntijat olisivat toimittaneet modernisointityön. Lisäksi Irakin väitetään siirtäneen osan kalustostaan kuorma-autojen lavalle nopeamman liikuttelun mahdollistamiseksi. Näin on menetelty mm. SA-3 yksikköjen ohjuslavettien osalta. Järjestely mahdollistaisi ampuvien lavettien nopeat liikuttelut suoja-aseman ja tuliaseman välillä parantaen näin niiden passiivista suojaa. Taktisen liikkuvuuden lisäämisen osalta arvioidaan, että kyseessä on Irakin itse suorittama toimenpide, eikä järjestelmän suorituskykyä selkeästi lisäävä Petchora-2 modifiointi.

Kantaman osalta ohjusjärjestelmien modernisointi ei tuottane hyökkääjän näkökulmasta merkittävää lisäuhkaa, mutta järjestelmien tiedonsiirron paraneminen ja eri järjestelmien integroiminen yhteiseen johtamisjärjestelmään lisäävät ilmapuolustuksen taistelunkestävyyttä ja ”yllätyksellisyyttä”. Näiden kaikkien tekijöiden johdosta joudutaan hyökkääjän toimesta mittaviin toimiin tutka- ja viestijärjestelmien häiritsemiseksi ja tuhoamiseksi. Tämä osaltaan ”syö” varsinaisiin hyökkäysoperaatioihin käytössä olevia resursseja.

Lähitorjuntaa

Lähitorjuntaa varten käytössä on runsas määrä vanhaa ja ”kirjavaa” kalustoa. Tykkiasejärjestelmien lukumäärä on epäselvä, mutta on arvioitu, että niitä on tuhansia. Arviot vaihtelevat 3000 ja 7000 tykin välillä. Mikäli arvioidaan käyttökunnossa olevia tykkejä, lienee 3000 lähempänä totuutta: osa kalustosta on jouduttu ”kannibalisoimaan” varaosiksi. Tykkikaluston kaliiperi vaihtelee 23mm ja 130 mm välillä. Eniten käytössä on 23mm ja 57mm tykkejä.

Vaarallisimman uhan hyökkääjälle muodostavat kuitenkin kannettavat ohjusjärjestelmät, joita on käytössä useita malleja (mm. SA-7,SA-14, SA-16, Kiinalainen NH-5A). Pääosa ohjuksista on Neuvostoaikaisia (1970 ja 1980-luvuilta), joten niiden käyttökelpoisuus on heikentynyt merkittävästi. Osa kalustosta on varmasti jo käyttökelvotonta tai laadultaan epätasaista. Irak on kuitenkin ilmeisesti onnistunut 1990-luvun aikana salakuljettamaan myös lähi-ilmatorjuntaohjuksia ex-Varsovan Liiton maista. Arvioiden mukaan lähi-ilmatorjuntaohjusten lukumäärä Irakissa on noin 2000. Ampumalaitteita on satoja.

Ilmahyökkäysten alkaessa ilmapuolustuksen asevaikutus tullee olemaan voimakasta tärkeiden kohteiden (Bagdad, Tikrit, taistelujoukot, kemialliset laitokset…) alueella. Ainakin näillä alueilla hyökkäävien koneiden lentokorkeuden voi olettaa nousevan 3-5km:iin, johtuen Irakin erittäin vahvasta lähi-ilmatorjuntakyvystä. Merkittävä osa lyhyen kantaman ilmatorjunta-asejärjestelmistä tultaneen sijoittamaan asutuskeskuksiin tai niiden välittömään läheisyyteen.

Lopuksi

Irakin ilmapuolustusta on rakennettu määrätietoisesti Persianlahden sodan jälkeen ottaen huomioon käytännön vaikeudet järjestelmien, koulutuksen ja varaosien hankinnoissa. Ilmapuolustuksen kokonaisuutta voikin kuvata kirjavaksi yhdistelmäksi erilaisia järjestelmiä, jotka on pyritty integroimaan kokonaisuudeksi. Johtuen tästä ilmapuolustusjärjestelmän ”hybridi”-luonteesta, sen toiminnan ennakointi aiheuttanee hankaluuksia ilmasotaa suunnitteleville länsimaille.

Tosin kokemukset Irakin ilmapuolustuksen toimivuudesta lentokieltoalueiden valvonnan osalta kymmenen vuoden ajalta ja viime aikoina kiihtyneet iskut Irakin ilmapuolustuksen eri kohteisiin ovat antaneet Yhdysvalloille ja Britannialle käytännön kokemusta Irakin ilmapuolustuksen kalustosta ja käytetyistä toimintamenetelmistä. Samalla myös ilmapuolustuksen johtamis- ja asejärjestelmien kalustoa on tuhottu. Yhdysvaltalaisen arvion mukaisesti jopa kolmannes ilmapuolustuksen johtamis- ja asejärjestelmäkapasiteetista on tuhottu vuoden 1998 jälkeen.

Irakin ilmapuolustus ei kykene tuottamaan sellaista pelotetta, jolla olisi ennaltaehkäisevä vaikutus Yhdysvaltojen johtaman koalition mahdolliseen sotatoimeen, jossa ilmasodalla on merkittävä rooli. Tällaisen pelotteen muodostaminen on erittäin vaativa tehtävä, jopa mahdoton, ottaen huomioon mahdolliseen ilmahyökkäykseen osallistuvan joukon kaluston laatu ja määrä. Ilmapuolustuksen rooli Irakissa onkin sodan mahdollisesti alkaessa vaikeuttaa ilmahyökkäysten onnistumista, estää hyökkääjää käyttämästä suotuisia menetelmiä ja pyrkiä aiheuttamaan mahdollisimman suuret tappiot siinä toivossa, että länsimaiden tappioidensietokyky osoittautuu alhaiseksi tilanteessa, jossa suorat kansalliset intressit eivät ole ilmiselvästi uhattuina. Irakin strategiana tuleekin olemaan julkisuuden hyväksikäyttö mahdollisten hyökkääjän tappioiden ja Irakilaisten siviiliuhrien esittämisessä.

Tätä kirjoitettaessa Yhdysvaltojen sotatoimet Irakia vastaan eivät ole alkaneet, mutta yleinen käsitys on, että sota käynnistyy ennen maaliskuussa 2003 alkavaa ilman selkeää lämpenemistä. Toisaalta, voidaan ajatella, että sota on jo käynnissä: vai kuinka muuten kuvata tilannetta, jossa vieraan valtion sotakoneet toistuvasti suorittavat ilmaiskuja Irakin ilmapuolustuksen kohteisiin? Mukaillen meillä Suomessa käytössä olevaa mottoa voidaan todeta: ”Irakin ilmapuolustus – ensimmäisenä taistelussa”.