Sauli Häkkinen Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin Ilmatorjuntamiehen muistoja vuosilta 1939-1944 Ilmatorjuntasäätiö 1997, 99 sivua, koko A4, kuvia ja karttoja

Sauli Häkkinen

 

Sotiemme muistelmakirjallisuuden joukossa on varsin vähän ilmatorjunta aselajia käsitteleviä julkaisuja. Toki muistamme muun muassa Aake Pesosen Helsingin terroripommituksia kuvaileman teoksen ” Tuli-iskuja taivaalle” ja eräitä muita tarkasteluja ja tutkimuksia.

Ilmatorjuntasäätiö julkaisi vuonna 1997 professori, yliluutnantti Sauli Häkkisen henkilökohtaisiin päiväkirjamerkintöihin perustuvan ilmatorjuntamiehen muistelmakirjan. Teos on monessa mielessä tavanomaisista muistelmista poikkeava. Häkkinen piti päiväkirjaa molempien sotien ajan huolellisesti ja siten kokemukset elävät tuoreina vailla jälkiviisautta kirjan lehdillä. Myös hänen palvelusuransa on monisäikeinen ja polveileva. Nuorena lukiolaisena hän ilmoittautui talvisodan alussa vapaaehtoisena palvelukseen. Alokaskurssilla alkoi nuoren ilmatorjuntamiehen sotilasura Lappeenrannassa. Palvelus jatkui sitten välirauhan aikana ja edessä oli RUK:n 48. kurssi, joka muuttui kesken kaiken 1. It.RUK:ksi Santahaminassa. Sauli Häkkinen pääsi siviiliin vänrikkinä 17.6.1941 ja heti seuraavana päivän tuli käsky palata takaisin kenttäharmaisiin. Jatkosodan alkuvaiheessa Häkkinen oli 112. Kevyessä Ilmatorjuntapatterissa jaostojohtajana. Sotataival vei hänet ja yksikkönsä mm. VI Armeijakunnan mukana kohti Syväriä ja Petroskoita. Eteneminen Laguksen jääkärien kera oli ajoittain hyvin raskasta ja yksikkö joutui usein suora-ammuntaan ja siten välittömään kaksintaisteluun vihollisen panssarien kanssa. Tappioitta ei selvitty. Häkkisen kerronta on selkeää ja kuten jo aiemmin mainittiin, tuoretta, suoraan päiväkirjan sivuilta pursuavaa.

Taistelun jälkiä Savinovassa elokuussa 1941.

Asemasodan aika kului aina kesään 1943 Syvärin rannalla, Voznesenjassa, kunnes everstiluutnantti Tuompolta tuli tieto, että patteri siirtyy kotiseudulle. Samalla hän ilmoitti että yhden upseereista oli jäätävä Aunukseen oppaaksi uusille yksiköille. Tuompon sanoi loppukättelyn yhteydessä Häkkiselle ”...haluaisin mielelläni pitää teidät vielä täällä...”. Uusi patteri (101. Kev.It,Ptri) saapui Viipurista ja Lauritsalasta. Päällikkönä oli luutnantti Teuvo Musto. Runsaan kolmen kuukauden kuluttua Häkkinen siirrettiin Nurmoilan lentokentän ilmatorjuntaan. Kentän tuntumassa oli myös VI Armeijakunnan esikunnan korsukylä. ”...koneet liukuivat koillisesta käyttäen pommien ja kk-tulen lisäksi raketti ja valoammuksia. Rakettiaseen käyttö oli aivan uutta, sillä vasta edellisenä yönä koin sen ensimmäisen kerran ja tuskin se muutenkaan oli laajemmin tiedossa...”. Talvella 1944 seurasi sitten vaihe, joka kiinnostaa varmasti myös panssarimiehiä. Luutnantti Sauli Häkkinen nimittäin määrättiin hieman aikaisemmin perustettuun Panssaridivisioonan panssariilmatorjuntapatteriin Äänislinnaan. Patterin päällikkönä oli luutnantti Eino Honkanen. Kalustona olivat uudet ruotsalaislaivat Landsverk Anti II ilmatorjuntapanssarit, tykkinä 40 mm:n ilmatorjuntakanuuna. Varsin pian patteri sai käskyn siirtyä divisioonan mukan Lappeenrantaan, jossa jatkettiin koulutusta ja huoltotoimia.

Venäläisten aloittaessa strategisen suurhyökkäyksensä Kannaksella kesäkuun alussa 1944, panssariyhtymä ilmatorjuntoineen marssi kiireesti Kannakselle. Ensimmäiset ilmatorjuntavoitot kirjattiin lähes heti asemiinajon jälkeen. Tämän jälkeen panssari-ilmatorjuntapatteri oli jatkuvasti suojaamassa yhtymäänsä ja vaihtamassa asemiaan tilanteen mukaan. Kuuterselässä Häkkinen kirjoitti muistiin mm: ”...aamulla klo 5.30 teki kuusi IL-maataistelukonetta ensimmäisen hyökkäyksen tienristeystä vastaan. Patteri ampui niistä yhden alas. Se putosi parinsadan metrin päähän lentäjät mukanaan. Tämän jälkeen koneita tuli lähes jatkuvina aaltoina tulittaen ja pommittaen meitä kiivaasti. Ainakin kolmeen koneeseen saatiin osumia...” Taistelu seurasi toistaan ja vaunut kulkivat Viipurin kautta SuurMerijoelle, Taliin, Ihantalaan ja Vuosalmelle ja sieltä edelleen Lapin sotaan aina Tankavaaraan asti. ”...Vihdoin 22.11. luovutimme vaunut Parolaan. Siellä olivat jo kaikki rynnäkkötykit suorassa rivissä...”.

Häkkisen kerronta panssari-ilmatorjuntapatterin vaiheista on kiintoisaa ja elävää. Sotilaan elämän ilot ja murheet kertautuvat ja myöskin taistelujen kulku käy selville kirjan sivuilta. Mukana on myös henkilökohtaisia asioita, lomia ja sukulaisten sekä tuttavien tapaamisia.

Myös opiskelu kursseineen sävyttää sotilaan arkea. Häkkisen tarkat päiväkirjamerkinnät valottavat aivan uudella tavalla panssari-ilmatorjuntamiesten sotaa. Tekstin ohella kirjassa on useita kiintoisia kuvia it.panssarien taipaleelta. Niitä kun ei ole liiemmälti nähty aiemmin.

”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin” on kiistatta hankkimisen ja lukemisen arvoinen kirja. Asiallinen ja korkeatasoinen teksti opettaa myös tämän päivän ilmatorjunta- ja panssarimiehelle jotain uutta sodan kovuudesta. Erityisen arvokasta ja ajatonta se, miten Häkkinen kokee johtamisen ongelmat sodan eri vaiheissa ja muuttuvissa yksiköissä. Todettakoon, että sodan jälkeen Häkkinen loi uransa psykologina. Kirjan päättää luku ”Muutamia mietteitä puolen vuosisadan jälkeen”. Tämä vajaan kolmen sivun mittainen kohta on käsitettävissä myös sotaveteraanin testamentiksi nuoremmille.

Kirja on saatavissa Ilmatorjuntamuseosta Hyrylästä ja tietysti myös panssarimuseosta Parolasta hintaan 50,.

Jyri Paulaharju