Ilmavoimien komentajan kirjoituksessa (Ilmatorjuntaupseeri 2/2006) siteerattiin entisen ilmavoimien komentajan, kenraaliluutnantti Frans Helmisen lausuntoa (1952) ilmapuolustuskokonaisuudesta ja sen keskitetystä johdosta. Asiaa kannattaa tarkastella lähemmin, kun aihe on taas ajankohtainen.

Helminen totesi lausunnossaan: "Tällaisen johdon keskittämisen takaa parhaiten meidän nykyinen ilmavoimien organisaatio, yhtä hyvin kuin puolustusrevision ehdottama ilmapuolustuksen johdon järjestely. Siihen on meillä tultu pitkäaikaisten kokeilujen kautta ja se on sekä rauhan että sodanajan kokemusten tulos." Helmisen näkemystä ei täysin allekirjoitettu maavoimissa, jossa sotakokemukset ilmatorjunnan operatiivisesta johtamisesta (tai sen puutteesta) kesällä 1944 olivat kielteisiä. Suomen Ilmailumuseossa 19.–20.10.2005 järjestetyssä ilmasotaseminaarissa Päämajan veteraani, ilmavoimien eversti G-E. Strömberg (kirja "Päämajan hukatut kuukaudet" 2004) kritisoi Ilmavoimien Esikunnan johtamistoimintaa kesällä 1944 todeten, että "Munkkiniemestä oli vaikea johtaa lentojoukkoja Karjalan kannaksella." Sama koski tietysti ilmatorjuntaa, varsinkin kun Kannaksen joukkojen esikunnastakin (KaJoKE) puuttui ilmatorjuntakomentaja. Saman käsityksen esitti aikanaan IlmavE:ssa pitkään toiminut eversti Niilo A.A. Simojoki.

Asetus puolustuslaitoksesta annettiin 31.10.1952. Frans Helmisen puoltama keskitetty johto toteutettiin sijoittamalla ilmapuolustuksen tarkastaja Pääesikuntaan. Hänen työrukkasekseen tuli ilmapuolustusosasto, johon kuului ilmapuolustustoimisto ja ilmatorjuntatoimisto. Ilmapuolustustoimistossa oli sekä lento- että ilmatorjuntaupseereita. Helmisestä itsestään tuli ensimmäinen ilmapuolustuksen tarkastaja. Ratkaisu merkitsi de facto sitä, että ilmapuolustuksesta tuli PE-johtoinen puolustushaara.

Ilmapuolustuksen tarkastajan tehtävänä oli ilmavoimien ja ilmatorjunnan koulutuksen, teknillisen kehityksen ja yhteistoiminnan koordinoiminen. Ilmatorjuntajoukoista osa jäi ilmapuolustuksen tarkastajan johtoon (ylijohdon ilmatorjunta), muut alistettiin maavoimille. Ylijohdon ra-joukkoihin kuuluivat Ilmatorjuntarykmentti 1, Ilmatorjuntakoulu ja Asevarikko 6 (Orivesi). Tämä merkitsi sitä, että pääkaupungin ilmapuolustus oli ylijohdon vastuulla. Neljä erillistä ilmatorjuntapatteristoa ja prikaatien omat ilmatorjuntakomppaniat vastasivat maavoimien ilmapuolustuksesta.

Ilmapuolustuksen tarkastajina toimivat kenrl Frans Helminen 1952–54, kenrm Reino Artola 1954–56, kenrm Adolf Ehrnrooth 1956–59 ja kenrm Eskil Peura lyhyen aikaa 1959–60. Heistä vain Artola oli ilmavoimien upseeri. Artolan henkilötiedoissa (Kadettiupseerit 1920 –1970) on seuraavat merkinnät: lentojoukkojen komentaja (oto) 1950–52, ilmavoimien komentaja 1952–58, ilmapuolustuksen tarkastaja (oto) 1954–56 – jotain epäselvää?

Ilmapuolustuksen johdon järjestely aiheutti ilmavoimien piirissä kritiikkiä. Eversti Lorentz lähetti 13.2.1956 yleisesikunnan päällikölle kirjeen, jossa hän totesi mm: "Ilmapuolustuksen tarkastajan toiminnan johdosta ilmapuolustuksen taso on laskenut järkyttävästi." Eversti Veli Pernaa ei kirjassaan (Karjalan Lennoston historia 1918–1980) allekirjoita tätä moitetta. Epäonnistunutta Gnat-hankintaa puolsivat ilmavoimien omat asiantuntijat, joten se tuskin oli ilmapuolustuksen tarkastajan vika. Helmisen aikana hankittiin ensimmäiset Vampire-suihkukoneet ja käynnistettiin ilmatorjunnan tutkahankinta (Severi); Ehrnroothin aikana käynnistettiin Saab Safir- ja Fouga Magister-koneiden hankinnat. Painopiste oli ilmavoimien hankinnoissa. Ilmatorjunnan kehityksessä ei tapahtunut juuri mitään, kunnes kenrm Peurasta tuli ilmatorjunnan tarkastaja (1960).

Tämä ilmapuolustuksen joint staff -organisaatio purettiin uuden puolustuslaitosasetuksen myötä 4.2.1960. Tapahtui paha virhe, kun Pääesikuntaan (YEop-os) jäi vain pieni ilmapuolustustoimisto, jossa oli yksi ilmavoimien upseeri ja yksi it-upseeri (kirjoittaja v. 1979–82). Ilmavoimien ja ilmatorjunnan tiiviiltä yhteistoiminnalta vietiin kaikki edellytykset.

Ilmapuolustustoimikunta (IPT) selvitteli asiaa 1970-luvulla useita vuosia; 25 vuotta sitten (6.2.1981) päädyttiin nykyisin voimassa olevaan malliin (kirjoittaja oli IPT:n sihteeri 1979–81). Merkittävä parannus oli, että ilmapuolustuksen taistelunjohtojärjestelmässä siirryttiin keskitettyyn johtoon kansainvälisen mallin mukaisesti. Ilmapuolustukselle luotiin myös pysyvä yt-organisaatio: 12 it-upseeria siirtyi IlmavE:aan, lennostoihin ja sotilaslääneihin. Ilmavoimien komentaja, kenrl Rauno Meriö ymmärsi idean ja puolsi tätä ratkaisua. Tuloksena meillä on eräs maailman parhaita ilmapuolustuksen verkostojohtamisjärjestelmiä.

Ilmapuolustuksen joint-staff -mallin tutkimista esitettiin allekirjoittaneen puolelta viimeksi 1990-luvun alussa, kun johtamis- ja hallintojärjestelmää rukattiin. Ei tutkittu. Nythän se olisi taas ajankohtainen. Johtamisessa voi tulla ongelmia, kun Pääesikunta on Helsingissä, Maavoimien Esikunta Mikkelissä, Ilmavoimien Esikunta Tikkakoskella ja Merivoimien Esikunta Turussa.

Toiminnallisesti ilmapuolustus on kokonaisuus, jota varten pitää olla yhteinen taistelunjohto. Organisaatioratkaisuissa on otettava huomioon, että sodan aikana ilmatorjuntaa tarvitaan kaikissa puolustushaaroissa ja niiden ulkopuolellakin. Olisi järkevää, että kaikki puolustushaarat vastaisivat omasta ilmatorjunnastaan jo rauhan aikana, silloin olisi myös sa-valmiutta. Tämä koskee myös kalustohankintojen budjetointia, nythän kaikki ovat tottuneet vaatimaan ilmatorjuntasuojaa ilman omaa panostusta. Ilmapuolustushan suojaa vain itseään, jos tehokkaimpia it-yksiköitä käytetään ilmavoimien tukikohtien suojaamiseen. Jos ilmavoimiin hankitaan miljardien arvoisia lentokoneita, pitäisi olla myös varaa hankkia jotain niiden suojaksikin. Onhan sekin nähty, että merivoimien aluksiin otettiin tykit ilmatorjuntajoukoilta. Ylijohdon pitää tietysti koordinoida kehittämistä, resurssien jakamista ja hankintoja. Se vaatii ammattitaitoa ja näkemystä.