3/2003

kapteeni Jyri Raitasalo, tutkijaesiupseeri / Strategian laitos / Maanpuolustuskorkeakoulu

IRAKIN ILMAPUOLUSTUS - IN MEMORIAM

Maaliskuussa 2003 alkaneen toisen Persianlahden sodan yhteydessä nousi esiin kysymys Irakin puolustuksen nopean romahtamisen syistä sekä sen ilmapuolustuksen lähes täydellisestä kyvyttömyydestä tappioiden tuottamiseen hyökkääjän ilma-aseelle. Länsimaissa vallitsevien arvioiden mukaisesti Irakilla oli käytössään muutamia tuhansia ilmatorjuntatykkejä ja lisäksi laaja kirjo ilmatorjuntaohjuksia, mukaan lukien ainakin pari tuhatta lähi-ilmatorjuntaohjusta. "Vahvistettuja" pudotuksia näillä saatiin aikaiseksi vain seitsemän, kun Irakin ilmapuolustuksesta riippumattomista tekijöistä johtuen hyökkääjä menetti 13 konetta. Missä vika?

Sodan kulku

Ennen sodan alkua oli Yhdysvalloissa osana informaatiosodankäyntiä julkistettu tietoja, joiden mukaan hyökkäys Irakiin alkaisi shokeeraavalla täsmäiskujen sarjalla (Shock and Awe), johon liittyen kahden vuorokauden kuluessa Irakin tärkeimpiin strategisiin kohteisiin pudotettaisiin kolmisen tuhatta täsmäasetta (pääasiassa ohjautuvia pommeja ja risteilyohjuksia). Sota alkoi torstaina 20. maaliskuuta 2003 ennalta veikatusta poiketen Saddam Husseinin hallintoa vastaan suunnatulla ’rajoitetulla’ täsmäiskujen sarjalla, joka toteutettiin ampumalla n. 40 risteilyohjusta merivoimien aluksilta sekä pudottamalla 4 ohjautuvaa JDAM -pommia F-117A häivehävittäjistä. Seuraavana päivänä Yhdysvaltojen ja Ison Britannian maavoimat ylittivät rajan Kuwaitista ja aloitti etenemisen kohti Basraa, Nasirijaa ja Karbalaa. Samana päivänä sodan ’varsinainen ilmasotavaihe’ alkoi hyökkäävän liittouman suorittaessa n. 1700 lentosuoritusta.

Päähyökkäys eteni nopeasti kohti Bagdadia Eufrat –joen länsipuolella, hidastuen noin viikon kuluttua muutamiksi päiviksi hiekkamyrskyn, joukkojen huollon ja uudelleenryhmittämisen vuoksi. Hyökkäysalueen itäosassa Iso-Britannian vastuualueella varmistettiin Umm Qasrin satamakaupungin haltuunotto ja aloitettiin taistelu Basran hallinnasta. Pohjoinen ’rintama’ avattiin kuljettamalla maahanlaskuprikaatin osia Erbilin alueelle Koillis-Irakissa (26.3.).

Maavoimien hyökkäys kohti Bagdadia jatkui kahdesta suunnasta, al Kutin kautta luoteeseen ja Karbalasta koilliseen. Bagdadin kansainvälinen lentokenttä, noin kolmisenkymmentä kilometriä kaupungin keskustasta lounaaseen otettiin haltuun huhtikuun alussa ja 5.4.2003 Yhdysvaltojen maajoukot työntyivät Bagdadin keskustaan. Bagdad (hallinto) kaatui viidessä päivässä. Yhdysvaltojen sodanjohto ilmoitti 14.4.2003 laajamittaiset sotilasoperaatiot päättyneiksi.

Sodan aikana hyökkääjän toimesta käytettiin noin 30 000 pommia ja ohjusta, joista täsmäaseiden osuus oli noin 70% (n. 20 000 kpl). Valtaosa täsmäaseista oli ohjautuvia pommeja, joista käytetyimpiä olivat laserohjattu 250kg:n pommi (GBU-12 LGB) ja GPS -paikannukseen perustuva 500kg:n ohjautuva pommi (GBU-31 JDAM). Niitä pudotettiin yhteensä yli 12 000 kappaletta. Lentosuorituksia hyökkääjä teki noin 41 000, joista noin puolet oli hävittäjä- ja pommitussuorituksia.

Irakin ilmapuolustus

Yksi hyökkääjän suurimmista huolenaiheista ennen sodan alkua oli Irakin keskitetty ilmapuolustusjärjestelmä, joka perustui laajaan kirjoon länsimaista ja Neuvostoliiton aikaista ilmapuolustuskalustoa. Järjestelmään kuului valvonta- ja maalinosoitustutkia,  ilmavalvonta-asemia, ohjus- ja ammusilmatorjuntayksiköitä sekä ilmavoimien hävittäjä- ja rynnäkkökoneita. Viimeksi mainittujen osalta ei ennakoitu merkittävämpää vastusta, mikä osoittautuikin todeksi sodan kuluessa. Sen sijaan maasta ilmaan vaikuttava ilmapuolustusjärjestelmän osa (käytännössä Irakin ilmatorjunta) osoittautui sodan kuluessa merkittävästi heikommaksi, kuin ennakkoarvioissa kuviteltiin: hyökkääjälle kyettiin aiheuttamaan ainoastaan 0,017% tappiot.

Ennen sodan alkua Yhdysvaltojen ilmavoimien piirissä Irakin ilmatorjunnan tehoa arvioitiin keskivoimakkaasta korkeaksi (medium to high). Erityisesti Bagdadin puolustukseen ryhmitetyt strategiset ohjuspatterit (alueilmatorjuntaohjuspatterit) sekä suuri määrä kannettavia lähi-ilmatorjuntaohjuksia nähtiin suurimpana uhkana hyökkääjän ilmaoperaatiolle. Ilmahyökkäysten alettua ei Irakin ilmatorjunta ollutkaan täysin toimettomana, sillä Yhdysvaltojen ilmavoimat on rekisteröinyt sodan ajalta n. 1200 ilmatorjuntatykistön ja noin 1600 ilmatorjuntaohjuksin suoritettua laukaisua. Tosin jälkimmäiseen lukuun kuulunee myös Irakin ’tilapäisvälinein’ suorittamat laukaisut (mm. PST -singot). Ilmatorjuntaohjuspatterien tutkalähetteitä (maalinosoitus-/seuranta-/valaisututka) hyökkääjä rekisteröi hieman yli 400 kertaa. Merkittäviä tappioita näillä ei kuitenkaan saatu aikaan, sillä hyökkäävä liittouma menetti ainoastaan seitsemän konetta Irakin tulituksen vaikutuksesta: yhden A-10:n, kaksi AH-1 Cobraa ja neljä AH-64 Apachea. Näihin pudotusmääriin sisältyvät myös kiväärikaliiperisilla aseilla pudotetut koneet.

Vanhaa kalustoa

Syitä Irakin ilmatorjunnan tehottomuuteen on varmasti monia. Osa niistä liittyy Irakin käytössä olevien ohjusjärjestelmien ikään. Modernin ja iältään käyttökelpoisen asemateriaalin toimitukset Irakiin olivat keskeytettyinä vuoden 1991 Persianlahden sodan ajoista lähtien. Moni yksittäinen ohjuslaukaus olikin valmistettu 1970 ja 1980 -luvuilla, noin 20-30 vuotta sitten, minkä vuoksi niiden luotettavuus on vähintäänkin kyseenalainen. Voidaankin arvioida, että osa ohjuksista ei ollut lainkaan käyttökelpoisia. Toisaalta, johtuen ilma-aluksiin viime vuosina kehitetyistä aktiivisista ja passiivisista omasuojajärjestelmistä, 1950- ja 1960-luvuilla kehitettyjen ilmatorjuntaohjusjärjestelmien mahdollisuus nykyaikaisen taistelukoneen tai helikopterin tuhoamiseen on laskenut huomattavasti. Vanhimmat ilmatorjuntaohjusjärjestelmät kyetään harhauttamaan varsin yksinkertaisin menetelmin, mm. soihduin ja silpulla. Myös ilmahyökkäyksiin liittynyt voimakas häirintä lienee estänyt monissa tilanteissa tehokkaan tutkien käytön hyökkääjän paikantamiseksi tai seuraamiseksi.

Lentokieltoalueet

Toinen syy ilmatorjunnan asejärjestelmien tehottomuuteen lienee ilmahyökkäyksiä suorittaneiden Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian ilmavoimien kokemukset toiminnasta Irakissa viimeisten kolmentoista vuoden aikana. Persianlahden sodassa vuonna 1991 Yhdysvaltojen johtama liittouma lensi kymmeniä tuhansia taistelulentosuorituksia ja toimi Ison-Britannian (ja aluksi myös Ranskan) kanssa pohjoisella ja eteläisellä lentokieltoalueilla yli 250 000 lentosuorituksen verran. Näiden kokemusten valossa on saatu runsaasti kokemuksia Irakin ilmatorjunnan kaluston käyttö- ja ryhmitysperiaatteista. Lisäksi hyökkäävä liittouma sai jatkuvaa tiedustelutietoa Irakin ilmatorjunnan ja koko ilmapuolustuksen tilasta. Yli kymmenen vuotta kestäneeseen lentokieltoalueiden valvontaan liittyi myös ilmapommituksia pääasiassa täsmäasein. Aluksi ilmapommitukset kohdennettiin niihin ilmapuolustuksen kohteisiin, jotka ovat toimineet lentokieltoalueella partioineita koneita vastaan (Irakin ilmatorjunnan tykki- ja ohjuskalusto), ja syksystä 2002 lähtien Yhdysvallat ja Iso-Britannia laajensivat ilmapommitukset ilmapuolustuksen ase- ja johtamisjärjestelmiä vastaan. Näiden pommituslentojen seurauksena osa Irakin ilmapuolustuksen kokonaisuudesta ja ilmatorjunnan asejärjestelmistä tuhottiin ennen sodan alkua.

On huomattava, että Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian saamat kokemukset Irakin lentokieltoalueiden valvonnasta eivät juurikaan helpottaneet yksittäisten lähi-ilmatorjuntaohjusten ampumapaikkojen etsimistä: onhan yhden tai muutaman sotilaan suhteellisen helppoa piiloutua ainakin hetkellisesti metsikön, rakennusten tai vaikka aavikon suojiin. Sen sijaan hyökkääjän kokemukset Irakin ilmapuolustuksen valvonta- ja johtamiskyvyn toiminnasta sekä ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmän lamauttaminen ilmapommituksin ja häirinnän avulla vaikeutti Irakin käytössä olevan ohjuskaluston tehokasta ja suunnitelmallista käyttöä.

Koulutustaso

Kolmas mahdollisesti vaikuttava tekijä liittyy ilmatorjuntaohjusten käyttöperiaatteeseen sekä niitä käyttävien sotilaiden koulutustasoon. Irakin maavoimien 23 divisioonasta pääosa oli kohtalaisen heikosti kalustettuja asevelvollisuusdivisioonia, joita vastaan Yhdysvaltojen johtaman liittokunnan hyökkäykset olivat vähäisiä. Nämä divisioonat eivät ilmeisesti  monessa tapauksessa kohdanneet merkittävässä määrin ilmahyökkäyksiä, ainakaan tulitukihyökkäyksiä matalilta lentokorkeuksilta. Niille jaettu lähi-ilmatorjuntakalusto oli siis käytännössä odottavalla kannalla sodan loppuun asti. Pääosa maavoimien joukkoja vastaan tehdyistä tulitukilentosuorituksista (usein matalalta toimeenpantavat lentohyökkäykset) ovatkin kohdistunut Irakin Tasavaltalaiskaartin ’hyvin’ varustettuja divisioonia vastaan. Juuri näiden yhtymien kyvyttömyys pudotuksiin nostaa esille kysymyksen niille jaetun ilmatorjuntaohjuskaluston kunnosta, määrästä, laadusta sekä näiden joukkojen kyvystä tehokkaasti käyttää niiden käytössä olevia asejärjestelmiä. Tarkempien arvioiden tekeminen sodan tässä vaiheessa on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa ja Irakin asevoimien organisointia ja toimintaperiaatteita koskevia luotettavampia tietoja odotellessa joudutaan turvautumaan karkeisiin arvioihin.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Tasavaltalaiskaartin joukkojen ilmatorjuntatuli oli ajoittain erittäin voimakasta, kun hyökkääjän joukot etenivät Karbalan ja Najafin suunnasta kohti Bagdadia. Erityisesti tulitukitehtävissä olleet taisteluhelikopterit saivat taistelutehtävää suorittaessaan ilmatorjunnan ammusasejärjestelmien (tykkien) ja muiden keveiden aseiden osumia.

Taistelutahto

Neljäs tekijä selitettäessä Irakin ilmatorjunnan vaatimattomia saavutuksia liittyy Irakin asevoimien alhaiseen taistelutahtoon. Ensinnäkin, teknologista ylivoimaa hyväksikäyttämällä hyökkääjä kykeni tuhoamaan haluamiaan kohteita kaukaa ja tarkasti. Tämä vaikutti osaltaan Irakilaisten joukkojen haluttomuuteen toimia hyökkääjää vastaan ja monissa tapauksissa sotilaat pyrkivät pysyttelemään kaukana sotilaallisiksi maaleiksi laskettavista kohteista (esim. panssarivaunu). Merkittävä osa Irakilaisista sotilaista ilmeisesti laski aseensa ja ’käveli kotiin’ sodan kuluessa, kun hyökkääjän ylivoima ja eteneminen näytti vääjäämättömältä. Lisäksi monen sotilaan (osa divisioonien komentajista mukaan lukien) halu Saddam Husseinin hallinnon puolustamiseen oli vähäinen, joten ainekset onnistuneelle torjuntataistelulle olivat alun alkaen lähes olemattomat.

Lisäksi Saddam Husseinin hallinto pelkäsi vallankaappausta, mikäli tavanomaisia asevoimien yhtymiä olisi ryhmitetty tärkeimmän kohteen, Bagdadin alueelle tai lähistölle. Tästä johtuen erittäin merkittävä osa Irakin käytössä olleesta aseellisesta voimasta oli ryhmitetty taistelujen kannalta ’väärään’ paikkaan, joko Pohjois-Irakiin (Mosul-Kirkuk) tai Eteläiseen Irakiin (Basran ympäristö).

Lopuksi

Irakin ilmapuolustus epäonnistui tehtävässään lyhyeksi jääneessä sodassa keväällä 2003. Mahdollisuuksia strategisten kohteiden suojaamiseen tai ilmahyökkäysten estämiseen ei Irakilla tietenkään ollut, sen verran voimakas oli hyökkäävän koalition ilma-ase. Irakin ilmapuolustuksen ’ainoana mahdollisuutena’ oli sellaisten tappioiden aiheuttaminen, että kansainvälisen yhteisön ja Yhdysvaltojen sisäpoliittinen paine sodan keskeyttämiseen kasvaisi. Ja vaikka tappioita olisi kyetty aiheuttamaan merkittävästi enemmän kuin jo mainitut muutamat pudotukset, on hyvin kyseenalaista, olisiko päättäväisesti sotaan ryhtyneen Yhdysvaltojen korkeimman poliittisen ja sotilaallisen johdon asenne sodan päämääristä ja toteuttamisesta muuttunut. Todennäköisesti ei. Suhteutettaessa Irakin ilmapuolustuksen toiminta käytössä olleisiin resursseihin, hyökkääjän murskaavaan materiaaliseen ylivoimaan lukumäärällisesti ja laadullisesti sekä Saddam Husseinin hirmuhallinnon epäsuosioon, ei sodan lopputuloksesta ollut epäselvyyttä. Sodan loppumisen nopeus ja vastarinnan vähäisyys olivat tosin yllätys. Ainakin asiaa lännessä tarkkailleille tahoille.

Juuri käydystä sodasta on vaikea saada tarkkoja tietoja. Monesti ollaan sen varassa, mitä sotaa käyneet osapuolet, erityisesti sen voittaja, tuo julkisuuteen. Tämäkin kirjoitus perustuu pääasiassa läntisiin lähteisiin, jotka ovat olleet pitkälti Yhdysvaltojen tiedotuskoneiston antaman tiedon varassa. Tästä syystä tarkempaa analyysia Irakin ilmatorjunnan tehokkuudesta tai tehottomuudesta on vielä tässä vaiheessa vaikea suorittaa. Lisää johtopäätöksiä voitaneen vetää aikanaan ’tomun laskeuduttua’. On toki syytä pitää mielessä, ettei johtopäätöksiä Irakin sodasta voi  vetää Suomen puolustukseen kovinkaan suoraviivaisesti. Niin erilaisista poliittis-taloudellis-sotilaallisista tilanteista nämä maat puolustustaan järjestävät.