3/2002

Ari Suontlahti

ILMAPUOLUSTUS

”Ilmapuolustuksella tarkoitetaan ilmavalvonnan, hävittäjätorjunnan ja ilmatorjunnan muodostamaa kokonaisuutta, jonka päämääränä on torjua ilmoitse tehtävät alueloukkaukset ja hyökkäykset.” Näin todetaan edelleenkin voimassa olevan Kenttäohjesäännön Yleisen osan sivuilla. Saman ohjesäännön uudistetussa luonnoksessa on asia todettu seuraavasti: ”Ilmapuolustus on kaikki ne sotilaalliset ja siviilialojen toimenpiteet, joiden avulla valvotaan valtakunnan ja sen lähialueen ilmatilaa, turvataan ilmatilan koskemattomuus ja torjutaan ilmahyökkäykset sekä vähennetään valtakuntaa vastaan kohdistettujen ilmasotatoimien vaikutusta.”

Tällä hetkellä ilmapuolustuksen komponentteja kehitetään lähinnä Pääesikunnassa sekä Ilmavoimien Esikunnassa. Tulevaisuudessa ilmapuolustuksen kehittäminen ja eri toimijoiden yhdistäminen saumattomaksi osaksi ilmapuolustusta edellyttänee yhteistä johtoa.

Ilmatorjunta- ja rannikkotykistö liitettiin maavoimiin puolustuslaitosasetuksella, joka annettiin 31. lokakuuta 1952. Merkittävään uudistukseen liittyen eduskunnan puolustusasiainvaliokunta kuunteli asiantuntijana ilmatorjunnan osalta kenraaliluutnantti Helmistä, joka esityksessään totesi kantanaan ilmatorjuntatykistöstä ja sen johtamisesta muun muassa: ”Käsite ilmapuolustus merkitsee kokonaisuutta. Siihen kytkeytyy erottamattomasti lentojoukkojen suorittama torjunta sekä ilmatorjuntatykistön ja ilmavalvonnan, kaikki toimintatavaltaan toisistaan eroavat, mutta kuitenkin aina samaan päämäärään tähtäävät toiminnat. Näiden toimintojen summasta ja suorittajien kitkattomasta yhteistyöstä muodostuu ilmapuolustuksen teho. On selvää, että tällainen kokonaisuus ollakseen mahdollisimman tehokas vaatii myös itsenäisen, keskitetyn johdon. Erikoisesti on tällaisen johdon keskittäminen tarpeen silloin, kun käytössä olevia joukkoja on vähän, kuten meillä on asian laita. Tällaisen johdon keskittäminen takaa parhaiten meidän nykyinen ilmavoimien organisaatio, yhtä kuin puolustusrevisionin ehdottama ilmapuolustuksen johdon järjestely. Siihen on meillä tultu pitkäaikaisten kokeilujen kautta ja se on sekä rauhan- että sodan ajan kokemusten tulos”.

Historia osoittaa, että Helminen jäi mielipiteineen oppositioon ja ilmatorjunta siirrettiin loppujen lopuksi maavoimien aselajiksi. Tähän oli silloin perustellut syynsä. Hävittäjätorjunnan ja ilmatilan käyttäjien lisääntymisen myötä tarve ilmapuolustuksen yhteiselle johdolle on ollut olemassa jo usean vuoden ajan. Ilmauhkan kehittyminen, ilmatilan käyttäjien lisääntyminen helikopterien ja lennokkien myötä tuo monia uusia haasteita ilmapuolustuksen yhteiselle kehittämiselle. Tulenkäytön johtamisjärjestelmän on toimittava, mikäli ilmatila halutaan jakaa usean käyttäjän kesken. Tämä edellyttää sitä, kaikki ilmapuolustuksen toimijat hankkivat sellaisen sotavarustuksen, joka mahdollistaa saumattoman yhteistoiminnan niin lentotukikohdissa kuin maa- ja merivoimien yhtymien alueella. Tulenkäytön johtamiseen pätee erinomaisesti vanha sanonta, ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Ketjuun sopimaton sotavaruste tai sen käyttäjä saattaa katkaista ketjun kohteen suojaamisen kannalta tärkeällä hetkellä. Pahimmillaan juuri silloin kun hyökkäävät koneet olisi pitänyt torjua.

Sotavarustuksen ohella toinen merkittävä yhteistä johtoa vaativa ilmapuolustuksen toimiala on koulutus. Ei ole enää välttämättä järkevää, että maavoimien ilmatorjunta suojaa lentotukikohtia. Ilmavoimien kohteita suojaavat ilmatorjuntajoukot on koulutettava siinä lentotukikohdassa, missä ne toimivat sodan aikanakin. Niinhän lentäjätkin harjoittelevat siinä lentotukikohdassa, josta aikovat kriisiaikanakin lähteä torjuntalennolle. Tukikohtaan palatessaan lentäjä joutuu oman ilmatorjunnan tulialueelle ja samalla oman ilmatorjunnan maaliksi. Toiminnan on molempien osalta oltava ammattimaista ja harjoiteltua. Ei enää riitä, että ilmatorjuntajoukko käy koulutuksensa aikana vilkaisemansa sodan ajan toimintaympäristönsä joukkotuotannon aikana.

Ilmapuolustuksen onnistuminen on avainasemassa varsinkin strategisen iskun torjunnassa. Hävittäjätorjunnan lisäksi ilmatorjuntajoukoilta edellytetään suurta valmiutta ja merkittävää suorituskykyä myös sotavarustuksen osalta. Ilmatorjunnalla suojattavia kohteita ovat maavoimien valmiusyhtymien lisäksi ilma- ja merivoimien valmiusyhtymät sekä valtakunnallisesti tärkeät kohteet. Maavoimien kehittäminen on sitoutunut hyvin vahvasti kolmeen valmiusyhtymään ja niiden perustamiin valmiusprikaateihin. Onko enää järkevää, että ilmatorjunnan valtakunnallista kehittämistä johdetaan organisaatiosta, jonka keskeisenä päämääränä on kehittää maavoimille kolmea prikaatia. Toki maavoimaesikunnassa kehitetään muitakin maavoimien joukkoja, mutta painopiste on prikaati 2005:ssä.

Eräs merkittävä ilmatorjuntajoukkojen suorituskykyyn vaikuttava tekijä on koulutuksen aikainen maalitoiminta. Jotta ilmahyökkäys suojattavaa kohdetta vastaan olisi mahdollinen, on ensin lamautettava kohdetta suojaava ilmatorjuntajoukko. Tämä edellyttää hyvin suunniteltua ilmaoperaatiota, jossa ovat mukana elektroninen sodankäynti ja taitavimmat lentäjät. Suomalaiset veronmaksajat ovat sijoittaneet kohtuullisen summan moderniin ja suorituskykyiseen torjuntahävittäjäkalustoon. Samanlainen kalusto on lamauttanut menestyksellä ilmatorjuntaa niin Persianlahdella, Bosniassa, Kosovossa kuin Afganistanissakin. Tuota kalustoa on voitava käyttää ilmatorjuntajoukkojen koulutukseen. Samalla hävittäjälentäjämme oppivat toimimaan ilmatorjunnan vaikutuspiirissä ja tarvittaessa väistämään sitä. Toki yhteisiä harjoituksia on ollut, mutta ei suinkaan riittävästi.

Loppujen lopuksi voidaankin todeta, että meneillään olevat ilmatorjunnan koulutusorganisaation muutokset ovat sittenkin kohtuullisen pieniä ajatellen ilmapuolustusta odottavia tulevaisuuden haasteita.