  |
|||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||
|
|
ILMATORJUNTAMUSEO TALTIOI JA ESITTELEE ILMATORJUNTAMME HISTORIAN Ilmatorjuntamuseomme kolmas vaihe on noin 60% valmiusasteessa. Ensimmäinen halli on ollut käytössä jo useamman kauden ja kahviorakennus valmistui viime vuonna. Alkuperäisestä suunnitelmasta on toteutumatta vielä toinen näyttelyhalli. Rahaa on käytetty yli 3 miljoonaa markkaa. Varainhankintaryhmä, joka on jo tähän mennessä tehnyt todellisen suurtyön, on lupautunut jatkamaan kunnes koko suunniteltu projekti saadaan päätökseen. Valmistumisen alustava aikataulu tähtää valmistumisvuodeksi vuotta 2005. Tulevan tulenjohtokalustohallin kustannusarvio nousee pitkälle yli 2 miljoonan markan. Halliin on rakennettava lakisääteinen väestönsuoja. Lisäksi siihen tulee erikoistiloja sekä vesi- ja viemärijärjestelmä. Alussa mainittiin museomme olevan nyt kolmannessa vaiheessaan. Nuorimmille lukijoille lienee paikallaan kertoa mitkä ovat olleet kaksi aiempaa. Sodan jälkeen heräsi ajatus käytöstä poistetun ilmatorjuntakalustomme pelastamisesta tulevia sukupolvia varten. Konkreettisiin toimiin päästiin kun Pääesikunta katsoi parhaaksi lakkauttaa lähinnä ilmatorjuntamieskäytössä olleen Santahaminan Papinlahden upseerikerhon. Helsingin Ilmatorjuntarykmentin siirryttyä vuonna 1957 Hyrylään jäi kerhorakennus Ilmatorjuntakoulun käyttöön. Se päätettiin ottaa perustettavan museon tiloiksi. Jo samana vuonna sinne alettiin sijoittaa välineistöä. Rakennusta korjailtiin aliupseerikurssien voimin kesinä 1960 ja -61. Ilmatorjuntakoulun siirryttyä Hyrylään vuonna 1963, Museo koki ensimmäisen takaiskunsa, sinne murtauduttiin ja osa näyttelyesineistä katosi. Toinen vaihe alkoi, kun Hyrylästä museon käyttöön saatiin ns. Kapteenin puustelli tarpeellisine piha-alueineen. Saatu rakennus oli kuitenkin sisärakenteiltaan sopimaton museokäyttöön. Perustettu Ilmatorjuntamuseon kehittämistoimikunta sai rakennuksen korjaustyöt alkuun vuonna 1968. Museo avattiin ensi kertaa suurelle yleisölle 4.6.1969. Museomme sai virallisen statuksen kun Puolustusministeriö nimitti sen sotahistorialliseksi erikoismuseoksi 24. maaliskuuta 1987. Saadut tilat osoittautuivat pian liian vaatimattomiksi. Vaikka puustellia olikin muunneltu tarkoituksenmukaisemmaksi, optimitulokseen luonnollisestikaan ei päästy. Ahtauden lisäksi valvonta sokkeloisessa rakennuksessa osoittautui mahdottomaksi. Varkaat aiheuttivat jatkuvasti huolta kaluston säilymisestä. Ajan myötä päätettiin rakentaa kokonaan uudet näyttelytilat. Projektia varten perustettiin Ilmatorjuntamuseosäätiö vuonna 1990 ja kolmannen vaiheen ensimmäisenä rakennuksena valmistunut 740 neliömetrin suuruinen näyttelyhalli vihittiin käyttöönsä 29. marraskuuta 1996. Museossamme on järjestetty vuosittain erikoisnäyttelyjä. Toissa vuonna aiheena oli Tuusulan sotilasperinteet, viime kesänä naisten osuus maanpuolustuksessamme ja tänä vuonna tiivistetty "kertaus" aselajimme 75-vuotistaipaleelta. MUSEON HARMAAVARPUSIA Museossa vierailevan aselajimme ammattimiehenkin, saati sitten "normaalikävijän", huomio luonnollisesti kiinnittyy useimmiten suurimpiin ja näyttävimpiin näyttelyesineisiin. Tällaisia ovat mm. tänä kesänä saadut Ilmatorjuntaohjus 79-järjestelmän tulenjohtotutka ja kaksi ladattua ohjuslavettia. Sisätiloissa kookkaampi kalusto saa mahtavat mittasuhteet. Tuskin keneltäkään jäävät huomaamatta esimerkiksi 88 ItK 37, 40 ItPsv 40, Goerz-kuulosuunnin tai paljon nappuloita ja asteikkoja näkyvästi sisältävät Super-Fledermaus tulenjohtolaite ja Lambda-keskuslaskin. Kuitenkin museossamme on muutamia koko ilmatorjunnan historian kannalta merkittäviä välineitä, joiden vatimaton ulkonäkö ei jaksa herättää kävijän kiinnostusta ja niinpä ne yleensä ohitetaan. Tämän vuoksi tulkoon näistä esiteltäväksi museomme kaksi todellista harmaavarpusta, saksalainen 1,25 metrin etäisyysmittari (kuva 1) ja sveitsiläinen 20 mm:n ilmatorjuntakanuuna vuodelta 1923 (kuvassa 2).
ILMATORJUNNAN TULENJOHDON ENSIMMÄINEN KONE Saksalaiset järjestivät ensimmäisen ilma-ammuntaharjoituksen maaliskuussa 1907. Maaleina käytettiin ilmalaivaa kuvaavia, moottoriveneen hinaamia ja vapaasti tuulen mukana liikkuvia ilmapalloja. Ampuvan osaston kalusto oli lähtöisin kenttätykistöltä. Tykkimallit olivat F.K. die 7,7 cm 96 n/A ja I.F.H. die 10 cm K. 04. Etäisyysmittarina käytettiin 1,25 m:n kantaista kääntökuvamittaria (Monokulare Kehrbild Entfernungsmesser der Feldartille-rie mit 1,25 Basis). Tätä mittarityyppiä valmistivat Hahn-Cassel, Zeiss-Jena ja Goerz-Berlin. Mittari antoi riittävän tarkkuuden 4000 metriin saakka. Tämän katsottiin tyydyttävän tuolloisen tarpeen. Hitaasti liikkuvaan suureen ilmapalloon onnistuttiin etäisyys mittamaan kääntökuvamittarillakin. Tositilanteessa tuolloin maalina katsottiin tulevan kysymykseen vain ilmalaiva, jonka suunnaton koko sekä hidas ja kömpelö liikehdintä muodostivat tätä harjoitustilannettakin helpomman maalin. Sodan sytyttyä sama mittarityyppi otettiin raskaan ilmatorjunnan käyttöön. Ilmatorjunnan alkuvaiheessa tarvittavat ennakot ratkaistiin miesvoimin laskemalla. Eräänä mittausarvona käytettiin maalin lentokorkeutta. Tätä varten laskentaryhmässä oli mies taulukoineen, joka mittaajan huutaman maalin kaltevan etäisyyden ja kiikarimiehen ilmoittaman maalin korkeuskulman avulla ratkaisi maalin lentokorkeuden. Vuonna 1915 suunniteltiin mittarin oikeaan päähän laitteisto, josta voitiin lukea suoraan maalin lentokorkeus. Tämä "kone" koostui yläpäästään kiinnitetystä heilurista, johon oli merkitty kaltevan etäisyyden asteikko, sekä mittarin päätyyn heilurin alle asennetusta levystä, johon oli piirretty lentokorkeuden (zielenhöhe) että maalin vaakaetäisyyden (Karten Entfernung) viivastot sekä maalin korkeuskulman ilmaiseva kaari (Zielenhöhenwinkel) (kuva3). Mittaajan suunnatessa maaliin heiluri pysyi pystysuorassa. Mittauksen aikana mittaaja luki apumiehelleen koko ajan maalin kaltevaa etäisyyttä. Apulainen etsi heilurilta vastaavan etäisyyden ja siirtyi siinä kohdassa ollutta lentokorkeusviivaa pitkin oikealle ja luki asteikolta lentokorkeuden laskinryhmälle. Lentokorkeutta käytettiin laskennassa, koska oletettiin maalin lentävän korkeuttaan muuttamatta, jolloin laskenta yksinkertaistui.
Tämän muunninlaitteen voidaan katsoa olleen jopa edellä aikaansa, sillä vasta myöhemmin kehitettiin laskentajärjestelmiä, joissa käytettiin eräänä lähtöarvona maalin vaakaetäisyyttä. Lentokoneiden ilmestyessä ilmatorjunnan maaleiksi osoittautuivat kääntö- ja katkokuvamittarit ilmatorjunnan käyttöön sopimattomiksi. Pieneen ja nopeaan lentokoneeseen tarkka mittaus oli lähes mahdotonta. Sodan jatkuessa ilma-ammunnan maalityypeiksi vakiintuivatkin stereomittarit. Ilmatorjuntamme ensimmäisessä tykistöllisessä ilma-ammunnassa vuonna 1927 etäisyysmittarina käytettiin tätä samaa mittarimallia. Sen oli valmistanut Hahn-Cassel. Liekö syynä ollut tietämättömyys vai yksinkertaisesti kalustopula, joka johti tämän jo toistakymmentä vuotta aiemmin ilmatorjuntaan kelvottomaksi todetun mittarin käyttöönottoon. Joka tapauksessa näitä "Hahneja" käytettiin ilmatorjunnassamme vielä talvisodassakin. KAIKKIEN 20 MILLISTEN AUTOMAATTI-ILMATORJUNTA-ASEIDEN ÄITI Saksalainen Reinhold Becker patentoi 30. syyskuuta 1913 lentokoneaseeksi suunnittelemansa 20 mm:n "konekanuunan" stahlwerk Becker AG:n nimiin. Sodan alettua aseita kokeiltiin lentokoneissa, mutta tykkien osoittauduttua toiminnaltaan erittäin epävarmoiksi, ne annettiin vuonna 1917 ilmatorjunnan käyttöön. Aseelle valmistettiin varsin omaperäinen ilmatorjuntalavetti (kuva 4). Tykkejä jaettiin vähäisessä määrin rintamajoukoille. Aseen toimintavarmuus ei luonnollisestikaan parantunut vain lavettimallia vaihtamalla ja niinpä nämä Beckerin kanuunat poistettiinkin käytöstä jo seuraavana vuonna.
Luulisi, ettei tästä jo kahdessa tehtävässään kelvottomaksi osoittautuneesta tykistä olisi enää paljoakaan lisää kerrottavaa. Mutta toisin kävi. Becker luovutti vuonna 1918 valmistusoikeudet sveitsiläiselle Seebach Maschnenfabrik AG:lle. Tämä tehdas, joka tunnetaan paremmin nimellä SEMAG, valmisti vuonna 1921 tykistä parannetun version ja onnistui myymään sitä Kiinaan ja Espanjaan. Tehdas meni kuitenkin konkurssiin ja sveitsiläinen Werkzeugmashinenfabrik Oerlikon AG osti SEMAGin patentit vuonna 1924. Jo saman vuoden lopulla tehdas myi ensimmäiset 20 mm tykkinsä ulkomaille, Meksikoon ja Suomeen. Tätä, meillä vuosimallikseen 1923 saanutta asetta pidetään ilmatorjunnan historian ensimmäisenä kunnolla toimineena kevyenä automaatti-ilmatorjunta-aseena. Sen tärkeimmät ominaisuudet olivat:
Tämä automaattitykki toimi liikesulkuperiaatteella. Toiminta oli pääpiirtein seuraavanlainen (kuva 5). Lukkoa vedettäessä taka-asentoonsa palautinjousi ja lukossa ollut iskukoneisto virittyivät. Kun ase laukaistiin syöksi palautinjousi lukon eteenpäin. Lukko otti lippaasta mukaansa patruunan työntäen sitä edessään patruunapesään. Hieman ennen lukon etuasentoa iskuri vapautui ja sytytti nallin. Nyt rekyylivoiman on ensin pysäytettävä lukko ja sitten muutettava sen liikesuunta päinvastaiseksi. Perääntymistä hidastavat lukon ja hylsyn massat, hylsyn ja patruunapesän seinämän välinen kitka ja palautus ja iskurin jousen virittyminen. Tällä ennakkosytytysperiaatteella lukon paino voitiin pudottaa 1/20 siitä mitä pelkkä massasulku olisi vaatinut (vrt. Suomi konepistooli). Mainittakoon, ettei liikesulkuperiaate suinkaan ollut Beckerin keksintö. Krupp esitteli jo vuonna 1909 samalla periaatteella toimineen 75 mm:n autokanuunan.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset 20 mm tykit oli tarkoitettu käytettäviksi sekä panssarin- että ilmatorjuntaan. Niinpä tämänkin aseen virallinen nimike oli "2 cm Tank- und Flugabwehrkanone" (kuva 6). Lavetit olivat muunneltavissa kulloisenkin käytön mukaisiksi. Meille kuitenkin ostettiin vain neljä varsinaista asetta ja valmistettiin itse niille kartiojalustat. Otsikossa tämä ase mainittiin kaikkien 20 mm:n ilmatorjuntatykkien äidiksi. Tämä titteli voidaan sille perustellusti suoda, koska tämän pohjalta kehitettyjä parannettuja malleja on viety 17 eri maahan ja niistä tuli kaliiperiluokassaan toisen maailmansodan yleisimmät aseet. Niitä käytettiin kaikissa puolustushaaroissa. Ensimmäinen lentokone-aseversio valmistui vuonna 1927 (kuva 7). Oerlikonin 20 mm:n tykkejä oli käytössä eniten USA:ssa, Englannissa ja Neuvostoliitossa. Englanti valmisti sodan loppuun mennessä lisenssillä noin 35 000 tykkiä ja USA noin 300 000. Jälkimmäisten hinnaksi ampumatarvikkeineen on ilmoitettu 3000 miljoonaa dollaria eli kymmenen kertaa enmmän kuin meille sodan jälkeen määrätyt sotakorvaukset. Neuvostoliiton valmistamien tykkien määrä ei ole tiedossa. Koska Sveitsi julistautui puolueettomaksi oli sen tasapuolisuuden nimissä myytävä tykkejä myös Saksaan. Viimeinen massasulkuperiaatteella toimivan tykkimallin Oerlikon-Buhleriksi vuonna 1937 muuttunut tehdas sai valmiiksi vuonna 1948. Tämän tyyppitunnus oli 5l La/IISS. Sen tulinopeus oli 650 laukausta minuutissa ja lähtönopeus 900 metriä sekunnissa.
|
||||||||||||||||
    |
|||||||||||||||||
