Ilmatorjunnan historiasta on meillä Suomessa kirjoitettu toistakymmentä teosta, yli 3000 sivua tekstiä, mikä kansainvälisessä vertailussa näyttää olevan ihan huippusuoritus. Ilmatorjunnasta ei nimittäin löydy ulkomailta kovin runsaasti julkaistua lähdeaineistoa. Ilmatorjunnan kansalliset historiikit on laadittu Ruotsissa, Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Sveitsissä. Ranskan ilmatorjunnan historiasta on tehty muutama vuosi sitten tutkimustyö, jota ei tietääkseni ole julkaistu kirjana.

Venäläistä ilmatorjuntakirjallisuutta löytyy yllättävänkin paljon, ja nyt sitä on hyödynnettykin. Ilmatorjunnan historiaa löytyy enimmäkseen pieninä palasina sieltä täältä ilmasotaa ja ilmavoimia käsittelevästä kirjallisuudesta. Esimerkin vuoksi totean, että käydessäni pari viikkoa sitten Akateemisen kirjakaupan Militaria-osastolla, siellä oli 100 ilmailualan kirjaa, mutta vain yksi kirja ilmatorjunnasta. Nyt julkaistavan kirjan tarkoituksena on osaltaan paikata tätä aukkoa. Ilmatorjunnan historiasta on vaikea oppia mitään ilman kirjallisuutta. Tämä oli motiivi työn aloittamiselle. Ilmatorjuntasäätiön tuella kirja on nyt valmis.

Ilmatorjunnan kehityshistoriaa on kirjassa kuvailtu ensimmäisestä ilma-ammunnasta toisen maailmansodan loppuun. Tarkoituksena on myöhemmin julkaista vuosilta 1946 - 2000 teoksen toinen osa, jonka tekeminen on jo aloitettu. Ilmatorjunta syntyi alusta alkaen hyökkäyksellisen ilma-aseen vasta-aselajiksi, jota se on vieläkin. Kirjassa on pyritty osoittamaan, miten hyvin - tai oikeastaan huonosti eri maissa kulloinkin on vastattu ilmauhkan haasteisiin.

Parhaiten tämä käy ilmi sotakokemuksista, joiden käsittelyssä ja analysoinnissa on teoksen painopiste. Ilmatorjunnan arvioimiseksi on kuvattu operaatioiden kulkua, ilmasuojan tarvetta, vihollisen ilma-aseen suorituskykyä ja ilmapuolustuksen muiden sektoreiden osuutta. Yleinen havainto on, että ilmatorjuntaa on aina ollut liian vähän silloin kun sitä olisi eniten tarvittu.

Moni on jo kysynyt, miten ilmatorjunnan historiassa voin esiintyä vuosiluku 1794? Tosiasia kuitenkin on, että silloin suoritettiin ensimmäinen ilma-ammunta sotatoimissa itävaltalaisten tykkimiesten tulittaessa ranskalaisten tähystyspalloa Maubeugen linnoituksen piiritystaistelussa. Tapahtumasta tuli 13. päivä kesäkuuta kuluneeksi jo 206 vuotta. Samassa kuussa johdettiin taistelua ensimmäisen kerran ilmasta vetypallon avulla - 3D-sodankäynnilläkin on pitkät perinteet! Ensimmäinen varsinainen ilmatorjunta-asekin suunniteltiin jo 130 vuotta sitten, jolloin saksalaiset käyttivät Kruppin valmistamia kevyitä tykkejä Pariisin piirityksessä vapaasti lentävien ilmapallojen torjuntaan. Ilmatorjunnan luonne ilma-aseen vasta-aselajina tuli esille alusta alkaen.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä ilmatorjuntaa ei kuitenkaan ollut millään maalla nimeksikään. Tämä johtui siitä, että todennäköisimpänä uhkana pidettiin ilmalaivoja ja niiden tulittaminen oli mahdollista kenttätykeilläkin. Tilanne muuttui kun päämaaliksi tulikin lentokone, joita sodan aikana valmistettiin noin 200 000 kappaletta. Ilmatorjunta-aseita valmistettiin myös tuhansia ja ilmatorjunta sai aselajin luonteen. Se joka hallitsi taistelukentän ilmatilaa, oli niskan päällä myös maasodassa. Italialainen lentojoukkojen upseeri Giulio Douhet sai näistä kokemuksista perusteet tunnettuun ilmasotateoriaansa "douhetismiin", jota sitten noudatettiin toisessa maailmansodassa - osittain vielä nykyäänkin. Suuri virhearvio - jopa Suomen ja Ruotsin kaltaisissa pienissä maissa - johti siihen, että ilmavoimien hyökkäyksellistä käyttöä pidettiin tärkeämpänä kuin ilmapuolustusta.

Toisessa maailmansodassa ilma-aseella oli alusta loppuun ratkaiseva rooli sekä maa- ja merivoimien tukiaselajina että itsenäisenä strategisena hyökkäysvoimana. Sotilaskoneita valmistettiin noin 700 000. Sodan aikana kaikki osapuolet joutuivat jossain vaiheessa taistelemaan ilma-alivoimaisina, jolloin ilmatorjunnan merkitys korostui. Suomi ei suinkaan ollut ainoa maa jossa ilmatorjunta oli puutteellista. Kävi ilmi, ettei ilmapuolustuksessa hyökkäys ollutkaan paras puolustus. Kenttäarmeijan ja kotialueen kohteiden suojaamisessa ilmatorjunta sai sitä keskeisemmän roolin mitä pahempi ilma-alivoima oli.

Ilmatorjunnalla oli monessa tapauksessa ratkaisevan tärkeä rooli torjuntavoiton hankkimisessa ilmaylivoimaa vastaan. Esimerkkejä löytyy runsaasti. Taistelu Britanniasta olisi vuonna 1940 voinut kääntyä brittien tappioksi ellei ilmatorjunta olisi kääntänyt vaakaa puolustajan eduksi. Kun Winston Churchill tuolloin kehui RAF:n lentäjiä ja sanoi: "Ihmisten välisissä yhteenotoissa eivät niin monet koskaan ole olleet niin paljon kiitollisuudenvelassa niin harvoille," hänen olisi pitänyt tarkoittaa myös ilmatorjuntamiehiä ja -naisia.

Ilmatorjunnan ansiosta ei myöskään saatu edellytyksiä suunnitellulle maihinnousulle Maltalle, mikä olisi antanut saksalaisille verrattoman edun. Gibraltarin ilmatorjunta oli sodan kovimpia. Neuvostoliiton tehokas ilmatorjunta kykeni suojaamaan Moskovan, Murmanskin ja Leningradin suuremmilta ilmahyökkäysten tuhoilta. Ilmatorjunta Messinan salmessa elokuussa 1943 teki mahdolliseksi akselivaltojen joukkojen vetäytymisen pois Sisiliasta hyvin pienin tappioin. Saksan ilmatorjunta kykeni loppuun saakka suojaamaan Berliiniä varsin tehokkaasti niin, ettei ilmamarsalkka Arthur Harrisin suunnitelma Saksan lyömisestä polvilleen strategisilla pommituksilla onnistunutkaan. Nykyaikana ei yksikään valtio kestäisi sellaisia kone-ja miestappioita, joita liittoutuneiden pommitusilmavoimat kärsivät Saksan taivaalla.

Suomen ilmatorjunta onnistui molemmissa sodissa resursseihinsa nähden hyvin. Talvisodassa Suomen ilmatorjunta aiheutti viholliselle kaksi kertaa suuremmat tappiot kuin lentojoukot. Ilmatorjunnan tiheys Helsingissä ja Kotkassa oli vuonna 1944 sodan parhaita ja tulokset sen mukaiset. Kenttäarmeijan ilmatorjunnan volyymi kesän 1944 suurtaisteluissa ei vastannut tarvetta eikä mahdollisuuksia, mutta tulokset olivat silti hyvät. Suomessa ei kotialueella eikä kenttäarmeijassa kärsitty kertaakaan sellaisia katastrofaalisia tappioita ilmahyökkäyksissä kuin muissa maissa. Ilmapuolustuksen perimmäinen tehtävä on minimoida omat tappiot ja siinä suomalaiset onnistuvat paremmin kuin muut. On harvinaista, että ilmaylivoimaisen vastustajan konetappiot olivat molemmissa sodissamme merkittävästi suuremmat kuin puolustajan. Se todistaa, että Suomen ilmapuolustuksella oli laatuylivoima. Sitä ei hankittu niinkään kalustolla, vaan paremmalla koulutustasolla.

Maailmansodan perintönä strategisten ilmavoimien kehittäminen sai suurvalloissa liiankin hallitsevan aseman. Atomipommittajien uhka taas aiheutti ilmapuolustukselle kovia haasteita. Suihkukoneiden, tutkien ja ilmatorjuntaohjusten kehitystyön alkaminen jo sodan aikana loi uusia mahdollisuuksia. Ilmatorjuntakin sai monissa maissa arvostetumman aseman, pitkällä viiveellä myös meillä Suomessa. Tämä tarina onkin sitten seuraavan kirjan keskeinen teema.

Olen omistanut tämän kirjan aselajillemme ja sen ansioituneille veteraaneille. Kehitys ei ala tästä ja nyt, se alkoi jo vuosikymmeniä sitten. Me rakennamme tulevaisuutta sille pohjalle, jonka historia on meille antanut. Nykypolvi on saanut veteraaneilta kunniakkaat perinteet. Ilmatorjunta ei enää taistele ilma-aseen varjossa.

Aselajimme juhlapäivänä sopii mielestäni hyvin siteerata arvostamaani aselajimme historioitsijaa, everstiluutnantti Pentti Palmua: "Aselaji tuntee jokaisen miehen ja naisen niin rauhan kuin sodankin päiviltä. Aselaji on tallentanut jokaisen työtunnin, jokaisen sille valvotun yön, jokaisen hikikarpalon, jokaisen kyyneleen, jokaisen tappion ja jokaisen voiton. Aselaji tekee myös kunniaa veteraaneilleen, sotainvalideilleen ja kaatuneilleen koskaan unohtamatta, että kerran aselaji olivat he ja tänään te."

Voit tilata heti kirjan vaikkapa surffailemalla vaikkapa tänne...