Suomen ilmatorjunta – lyhyt oppimäärä

Eversti Ahti Lapin juhlaesitelmää Ilmatorjuntamuseon uuden näyttelyhallin vihkiäistilaisuudessa viime vuosipäivämme aattona voidaan pitää kattavana yleisesityksenä aselajimme kehitysvaiheista. Juhlaesitelmänä se vahvisti kuulijoiden käsitystä museon tarpeellisuudesta ja antoi tuhdin tietoiskun aselajin ponnisteluista kautta sen historian.

Mutta niin kuin inhimillistä on, lukuisat numero- ja nimitiedot unoshtuvat helposti. Tietojen tarkistamista varten julkaisemme esitlemän kokonaisuudessaan. Näin sitä voitaneen hyödyntää vaikkapa aselajitarkastajan koulutustarkastuksissa kantahenkilökunnan tietojen testaamiseen. Otsikointi ja kuvitus toimisutuksen.

Sotahistoriaa tuotetaan jatkuvasti

Ihmiskunnan historia on täynnä sotahistoriaa, ovathan sodat aina merkinneet dramaattisia muutoksia kansojen elämässä. Erään lähteen mukaan ihmiskunnan historiassa on käyty 40 000 sotaa. Ei Suomenkaan vaiheita voida tarkastella ilman sotahistoriaa. Silloinkin kun emme itse ole olleet sodassa, olemme usein joutuneet seuraamaan muiden sotia. Näinhän on asia tälläkin hetkellä. Ihmiskunnan haave ikuisesta rauhasta tuntuu joskus mahdottomalta utopialta. USA:n toinen presidentti John Adams (1797-1801) lausui 200 vuotta sitten: ”Opeta heille politiikkaa ja sotaa, niin heidän poikansa voivat opiskella lääketiedettä ja matematiikkaa suodakseen edelleen omille lapsilleen oikeuden opiskella taidetta, runoutta, musiikkia ja arkkitehtuuria.” – Ajatus on kyllä periaatteessa toteutunut, mutta politiikalla ja sodilla on edelleenkin hallitseva rooli.

Ei olekaan mikään ihme, että tallennettaessa kansojen historiaa, sotahistoriallisilla esineillä, kuvilla ja muistoilla on keskeinen rooli. Sotamuseoita on maailmalla paljon, ja erityisesti viime vuosina on Suomeenkin syntynyt lisää sotahistoriallisia museoita. Se on tietysti ymmärrettävissä osana sitä prosessia, jolla on palautettu veteraaneille kunnia torjuntavoitosta ja maan itsenäisyyden pelastamisesta. Kreikankielen sana ”museion” tarkoittaa muusille pyhitettyä paikkaa eikä välttämättä erityisen hyvin sovi kuvaamaan sotahistoriallisen museon sisältöä, mutta onhan tällainen museo kuitenkin tietyllä tavalla pyhitetty paikka; se on pyhitetty vaalimaan arvokkaita perinteitä, sankaritekoja, uhreja isänmaan puolesta.

Putilovista se alkoi...

Aselajimuseoiden eturiviä

Meillä on tänään syytä olla kiitollisia siitä, että pääosa ilmatorjuntamme historiallista esineistöä on vielä tallella eikä hävinnyt, kuten niin monessa tapauksessa on tapahtunut. Olemme kiitollisia niille kaukokatseisille veteraaneille, jotka 50-luvulla aloittivat museoesineistön keräämisen Papinlahden upseerikerhon tiloihin Santahaminassa. Olemme kiitollisia sille museotoimikunnalle, jonka työn tuloksena voitiin ilmatorjuntamuseotoiminta käynnistää v 1968 Kapteenin puustellissa Hyrylässä. Voimme olla kiitollisia sattumallekin, sillä huomattava osa vanhasta ilmatorjuntakalustosta oli sodan jälkeen vielä niin kauan operatiivisessa käytössä, että niiden museaalinen arvo vain lisääntyi eikä niitä ehditty hävittää. Nyt Suomen ilmatorjunta-aselajikaan ei enää ole elävä museo!

Ilmatorjuntamuseo on osa puolustusvoimien historiaa ja näin ollen myös osa Suomen kansan historiaa. Mitä museo voi meille kertoa? Tai ehkä ei ihan vielä, vaan vasta sitten kun se on lopullisesti valmis, ehkä sitten kun aselaji täyttää 75 vuotta v 2000? Museoesineet voisivat kertoa, miksi ne on hankittu, mistä ne on hankittu, miten niitä on käytetty ja mitä niillä on saatu aikaan. Ehkä ne voisivat kertoa jotain käyttäjistäänkin, miehistä ja naisista, jotka tekivät velvollisuutensa. Kalusto voi kertoa, onko Suomi ollut ajan tasalla kansainvälisessä kehityksessä vai ei. Sekin kalusto, jota museossa ei ole mutta pitäisi olla, kertoo jotakin. Historialliset taustat, ulkopolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja kauppapolitiikka saattavat selittää paljon.

Ilmatorjuntamuseossa ei vielä ole kaikkea käytössämme ollutta kalustoa, mutta ehkä joskus tilat sen mahdollistavat. Pelkästään asetyyppien monilukuisuuden takia voidaan nimittäin väittää, että meillä on maailman hienoin ilmatorjuntamuseo! Ja se on oikeastaan Talvisodan syytä, kun kalustoa piti ostaa sieltä mistä sitä saatiin. Kun meillä Jatkosodan päättyessä oli ollut käytössä 56 eri asetyyppiä tai mallia, oli vastaava luku Ruotsissa 28 (mikä sekin oli paljon). Toisen maailmansodan aikana oli kaikissa maissa yhteensä käytössä yli 100 eri it-asetyyppiä. Sodan jälkeen tilanne on tasoittunut, mutta tähän päivään mennessä meillä on ollut käytössä 71 it-asetyyppiä kun Ruotsin vastaava luku on 39. Tuskin missään maassa päästään Suomen lukuihin, koska se ei ole normaalia kehitystä. Museon kannalta on tietysti hieno asia, että meillä on paljon it-asehistorian merkittäviä malleja, jopa eräitä harvinaisuuksiakin.

Putilovista eteenpäin

Lienee melko luonnollista, että ensimmäinen ilmatorjunta-aseemme oli Maxim- konekiväärin omatekoinen ilma-ammuntaversio, koska ko aseitahan meillä oli. Idea oli sitäpaitsi tuttu muuallakin. Sattumaa oli kuitenkin se, että v 1926 löydettiin venäläisten jäljiltä rakenteellisesti ilma-ammuntaan soveltuvia 76 mm Putilov/14 tykkejä, joilla voitiin aloittaa varsinainen ilmatorjuntatykistöllinen koulutus ja kehitystyö. Mielenkiintoinen kuriositeettitieto on se, että myös Saksan ensimmäinen ilmatorjuntatykki oli mallia Putilov. Saksalaiset varustivat itärintamalta sotasaaliiksi saamansa 76 mm kenttätykit m/1903 Putilov ilmatorjuntajalustalla. En tiedä, olisiko meillä olevalla Putilov-mallilla ja saksalaisella jotain yhteistä? - Suomi oli tässä vaiheessa noin 10 vuotta jäljessä niitä maita, joissa ilmatorjunnan kehitys ensimmäisenä alkoi, mutta ei kovin paljon jäljessä esimerkiksi Ruotsin kehitystä.

Ilmatorjunnan käynnistyminen rannikkotykistön piiristä on myös tuttua monesta muustakin maasta.

Tutut yhteistyökumppanit

On ehkä enteellistä, että ensimmäiset uudet ilmatorjuntatykit 1920-luvun lopulla hankittiin juuri Sveitsistä ja Ruotsista. Sveitsistä ostettiin muutama kappale 20 mm kevyitä ilmatorjuntatykkejä mallia Semag-Oerlikon/23 ja Ruotsista Boforsin 76 mm raskaita ilmatorjuntatykkejä vuosimallia 27, 28 ja 29. Näin sai alkunsa näihin päiviin saakka jatkunut yhteistoiminta ilmatorjunnan kalustohankinnoissa Boforsin ja Oerlikonin kanssa. Asehankintojen aloittaminen juuri näistä maista ei varmaan ollut sattuma. Ulkopoliittisista syistä ei varmaan ollut halua ostaa aseita muualta kuin näistä jo silloin maailmansodan ulkopuolella pysyneistä maista. Tarjontaakaan ei vielä tuolloin ollut kovin paljon. Toisaalta aseteknillisesti ainakin Boforsin aseita pidettiin moderneina, nehän olivatkin aivan uusia malleja. Näyttää siltä, että jo silloin tiedettiin, ettei köyhän maan kannata ostaa vanhaa kalustoa (paitsi jos on pakko). Yksi yhteinen nimittäjä näillä ensimmäisillä aseilla oli ja se oli saksalainen. Oerlikonin 20 mm tykkiä, joka lienee ollut eräs ensimmäisiä kevyitä it-tykkejä lajissaan, valmistettiin aluksi v 1914 Saksan ilmavoimille saksalaisen Reinhold Beckerin firmassa, josta valmistus v 1918 siirtyi Semagille (= Seebach Maschinenbau Aktien Gesellschaft) Sveitsiin. Rauhansopimushan kielsi Saksalta aseiden valmistuksen. Samasta syystä Kruppin tehtaiden suunnittelijat siirtyivät Ruotsiin Boforsin palvelukseen, ja väitetään, että meillekin myyty Boforsin raskas it-tykki omasi paljon yhteisiä piirteitä myöhemmin v 1933 valmistuneen saksalaisen 88 mm it-tykin kanssa.

Asehankintojen volyymi jäi kuitenkin ennen Talvisotaa aivan liian vähäiseksi. Tosin moni muukin Euroopan maa oli laiminlyönyt ilmatorjuntansa kehittämisen. Vuonna 1939 oli esimerkiksi Ruotsilla vain 120 ilmatorjuntatykkiä, Sveitsillä 59 ja Norjalla 60. Ehkä Ruotsi ja Sveitsi olivat liiankin innokkaita myymään it-aseita muille? Vertailun vuoksi todettakoon, että Saksalla oli tuolloin yli 9000 tykkiä, Ranskalla 2500 ja Englannilla lähes 1000; mutta nehän olivatkin harrastaneet ilmatorjuntaa jo 1. maailmansodan ajoista alkaen. Suomen piti kuitenkin ostaa it-aseita sieltä mistä sai, mistä oli seurauksena asekirjavuus. Aseita tuli 11 :stä eri maasta. Osa aseista oli myös teknillisesti vanhentuneita, mm 76 mm Vickers/ 14 oli tehtaan ensimmäinen malli. Tänä päivänä olisi mahdotonta kuvitellakaan asehankintoja tällä tavalla; aseita tuskin olisi saatavissakaan eikä niitä pystyttäisi ottamaan operatiiviseen käyttöönkään nopeasti. Olen kyllä tässä asiassa usein ihmetellytkin, miten se onnistui Talvi- ja Jatkosodan aikana. Hätä keinot keksii. Joka tapauksessa ilmatorjuntamme torjuntatulokset vähäisellä kalustolla olivat erinomaiset. Paras ase oli Boforsin kuuluisaksi tullut 40 mm tykki, joita oli myös ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon käytössä Pohjois-Suomessa. Tykkiä ryhdyttiin valmistamaan myös Suomessa. Talvisodan hankintojen ansiosta meillä lienee ainutlaatuinen kokoelma "4-senttisiä", peräti 8 eri mallia ja lisäksi 40 mm tykillä varustettu it-panssarivaunu.

Sotiemme it-kalustoa

llmatorjuntamme asemäärä kasvoi Talvisodan alun ja lopun välisenä aikana noin kuusinkertaiseksl, mikä osoittaa ilmatorjunnan todellisen tarpeen. Jatkosodan aikana ilmatorjunnan suorituskyky olikin aivan eri luokkaa kuin Talvisodassa. Kotimainen aseteollisuuskin antoi oman panoksensa, kun 40 mm tykin lisenssivalmistuksen lisäksi Suomessa tehtiin 7.62 ItKk/31 :ä ja 20 ItK/ 40 VKT:a. Asesuunnittelija Aimo Lahti näytteli tälläkin sektorilla merkittävää roolia. Hänen suunnittelemansa 20 ItK/ 43 prototyyppi on museon ainutlaatuinen aseharvinaisuus. Harvinaisuuksia ovat varmasti myös venäläiset sotasaalisaseet, sillä niitä tuskin mistään muualta löytyy. Jo Talvisodassa saatiin Suomussalmella sotasaaliina nelipiippuisia Maxim-itkonekivääreitä m/ 09-31 (ns urkukk). Hyökkäysvaiheessa kesällä-41 löysi silloisen ltn (nyk eversti evp) Eino Hirvan yksikkö tien varresta venäläisiä 37 mm it-tykkejä m/ 39, joista yksi otettiin käyttöön. Ase on saanut selvästi vaikutteita Boforsin 40 mm tykistä, joskin kaliiperi ja a-tarvike olivat peräisin amerikkalaisten Colt-Browningista. Samoihin aikoihin saatiin sotasaaliiksi myös 76 mm tykkejä m/31, jonka suunnittelussa venäläiset olivat saaneet vaikutteita Vickersiltä. Tätä asetyyppiä käytettiin meillä seitsemässä raskaassa it-patterissa.

Teknillisen huippunsa ilmatorjuntamme saavutti ennen Jatkosodan päättymistä Saksasta ostetun modernin kaluston ansiosta. Tutka-, laskin- ja tykkikaluston operatiivinen merkitys oli erityisen ratkaiseva mm Helsingin suurpommitusten torjunnassa -44. Ongelma pommitusten torjunnasta pimeällä sai ratkaisunsa, kun Saksasta saatiin v 1943 ostettua 88 mm raskaita ilmatorjuntatykkejä m/37 RMB (Rheinmetall- Borsig) sekä Würzburg Dora (Irja)-tulenjohtotutkia ja Freya (Raija)-ilmavalvontatutkia. 88 mm tykki on eräs asehistorian tunnetuimpia ittykkejä, kuuluisa "Rommelin tykki", "Famous eighty-eight", "Rämäpää". Myös saksalaiset 20 mm kevyet it-tykit, m/30 ja 38 BSW, ovat tunnettuja. Suomi oli ilmeisesti ensimmäinen Euroopan pienistä maista, joka sai käyttöönsä tutkia jo v 1943. Ruotsi osti Saksasta samoja tutkia suuren määrän vasta v 1944.

RMB:llä taisteltiin jatkosodassa.

Irja-tulenjohtotutka teki meistä pimeätoimintakykyisiä.

Jatkosodan ratkaisuvuoden 1944 ensimmäistä suurhyökkäystä Suomen nujertamiseksi tuskin olisi onnistuttu torjumaan menestyksellisesti ilman modernia kalustoa. Helsingin suurpommituksissa kuoli 140 ihmistä ja haavoittui 358, sekä tuhoutui 109 rakennusta ja vaurioitui 325. Kun sama ADD pommitti Tallinnaa yhden kerran 9.3.1944 53% kaupungista tuhoutui, 463 ihmistä kuoli ja 659 haavoittui. Myös Budapestissä tuli suuret tappiot ADD:n pommituksissa syksyllä-44. Liittoutuneiden pommittaessa Saksan ja Japanin kaupunkeja kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli ja haavoittui. Helsingin pelastaminen suurtuhoilta on kyllä hyvä esimerkki ilmapuolustuksen onnistuneista järjestelyistä modernin kaluston avulla. Ilmapuolustuksessa ei teknillistä alivoimaa pysty kompensoimaan välttämättä millään keinolla. Suomen ilmapuolustuksen tehoa voi arvioida matemaattisin perustein, jos haluaa vertailla sitä muihin maihin. Tappiot prosentteina lentosuoritusten määrästä on eräs vieläkin käytössä oleva mittari. Talvisodassa venäläiset menettivät 15% konemäärästään, mutta tappiot lentosuoritusten määrästä olivat vain 0.6%, mikä ei ollut riittävä. Silti ilmapuolustuksemme teho laskettuna tappioina per ase tai päivä oli parempi kuin jatkosodassa. Jatkosodassa prosentit oli vat toiset: v1941 = 7%, 1942 = 2.6%, 1943 = 1.7%, 1944 = 2.7%, keskiarvo oli 2.9%. Vertailun vuoksi todettakoon, että USA:n konetappiot Euroopan sotanäyttämöllä vv 1942 -1945 olivat keskimäärin 1.1%. Suomen ilmapuolustus oli siis koko ajan varsin tehokasta. Ilmatorjunnan ampumatarvikekulutus per alasammuttu kone oli Toisen maailmansodan aikana ennätysmäisen pieni, mikä todistaa jotakin koulutustasosta ja käytetyistä menetelmistäkin. Oleellista on kuitenkin todeta, että ilmapuolustuksemme teho oli loppujen lopuksi juuri ja juuri riittävä – se takasi torjuntavoiton.

Laadun tavoitteluun

Toisen maailmansodan jälkeinen ilmatorjunnan kehitys oli sotaväsymyksestä johtuen melko vaisua aina v 1948 saakka, jolloin alkoi ”kylmä sota”. Ilma-aseen kehitys sai uutta vauhtia ja vähitellen ilmatorjuntakin. Strategiset pommituskoneet merkitsivät haastetta ilmatorjunnan ulottuvuudelle, suihkukoneet taas suuntaus-, reaktio- ja tulinopeudelle.

Ensimmäinen sodan jälkeinen hankinta ilmatorjunnalle 1950-luvulla lienee ollut englantilainen tj-tutka VRTTI eli "Severi", monille meistä ei sotaveteraani-ikäisistäkin tuttu. Mutta vasta 1960-luvun alussa käynnistyivät aselajin teknillisen tason ja suorituskyvyn kannalta oleelliset hankinnat. Yhteydet puolueettomaan Sveitsiin olivat säilyneet, joten hankintojen suuntaaminen sinne lienee ollut ulkopoliittisestikin helpointa. Suomi sai toimia jopa pilottiasiakkaana sekä 30 mm että 35 mm tykin kehittelyssä. Museossa oleva 30 mm it-tykki m/57 Hispano-Suiza ja 35 ItK/57 Oerlikonin pienoismalli ovat tästä prosessista harvinaisia muistoja. Perusteellisten kenttäkokeiden jälkeen hankittiin ko aseiden parannetut versiot, 30 ItK/62 HS ja 35 ItK/58 Oe. Viimeksimainitusta aseesta meillä oli sarjanumerot 001:stä alkaen, kunnes modernisoinnin yhteydessä n:o 001 luovutettiin Oerlikonin tehdasmuseolle ja tilalle saatiin uudempi ase. Vahinko vain, ettei alkuperäistä 35 mm tykkiä ole enää saatavissa museoon ellei nyt joku satu sellaista lahjoittamaan. SF-tulenjohtolaite sensijaan on museoon saatavissa. 30 ItK/62 HS siirtyy museokäyttöön vuosituhannen vaihtuessa. Myös osa vanhasta 40 mm tykkikalustosta modernisoitiin 1960-luvulla Galileo-laskin-järjestelmällä ja moottorisuuntauksella. Oerlikonin ja Hispanon 20 mm tykkien kokeilu pataljoonaportaan it-aseena ei tuottanut tulosta, vaikka LapJP Sodankylässä käyttikin niitä vuosikausia. Maalinosoitustutkien AN/TPS "Tepsu" hankinta täydensi osaltaan aselajimme kehitystä. Kaikki nämäkin ovat jo nyt tai lähitulevaisuudessa museotavaraa.

Automaattitykit tulivat jo 60-luvulla.

Aseteknologisesti Suomi siirtyi 60- luvun alussa uuteen aikakauteen eikä tällä sektorilla jäänyt muiden jälkeen. Vain kaluston määrä jäi liian pieneksi.

1960-luvun alussa käynnistyi myös ilmatorjunnan ensimmäinen hankinta Neuvostoliitosta. Suomalainen sotilasvaltuuskunta kävi kesäkuussa 1960 Neuvostoliitossa tutustumassa 57 mm it-tykkikalustoon ja it-panssarivaunuihin. Tuloksena oli vanhentuneiden Landsverk Anti II it-panssarivaunujen korvaaminen ZSU-57-2 kalustolla. Ko vaunu oli Neuvostoliitossa tullut palveluskäyttöön v 1955. 57 mm jaosten hankinta toteutettiin vasta 15 vuotta myöhemmin. Asehistoriallisesti on mielenkiintoista todeta, että venäläinen 57 mm tykki perustui saksalaisen tykin 57 mm Gerät 58 prototyyppiin. Venäläinen tykki S-60 tuli palveluskäyttöön v 1950, joten meillä olevan tykin tyyppimerkintä ei tarkoita vuosimallia. Kalustohankintoihimme Neuvostoliitosta kuuluu myös 23 mm ilmatorjuntakanuuna m/61, eräs maailman yleisimmistä it-aseista, joka on käytössä yli 50 maassa ja jolla on ammuttu paljon koneita alas viime vuosikymmenien sodissa. Erikoista on se, että Suomeen hankittiin näitä tykkejä lähes 25 vuoden ajan, sitähän valmistetaan vieläkin. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisestä hankinnasta.

Vaikka it-panssarivaunu ja 23 mm tykki modernisoituina tulevat olemaan käytössämme vielä kauan, pidän mahdollisena alkuperäistä mallia olevan kaluston museoimista lähivuosina. Myös 57 mm automaattijaos poistuu palveluskäytöstä piakkoin ja voidaan museoida. Museossa jo kauan ollut englantilainen Thunderbird l-ohjuskalusto muistuttaa meitä Suomen ohjushankintojen aloittamisen problematiikasta, josta on viime aikoina kirjoitettu paljonkin eri teoksissa. Rauhansopimuksen ohjuskieltoartiklan kumoamisessa oli paljon ulkopoliittisia kytkentöjä. It-ohjusten käytöstä saatiin ensimmäinen näyttö 1.5.1960, kun amerikkalainen vakoilukone U-2, lentäjänä Francis G. Powers, ammuttiin alas Sverdlovskin lähellä V-750 Dvina-ohjuksilla ( SA-2). U-2 koneita ammuttiin myös samalla ohjustyypillä alas v 1962 sekä Kuubassa että Kiinassa. Ohjushankintoja valmisteltiin Suomessa todella konkreettisesti ja tosi mielellä. Pääesikuntaan perustettiin 1.3.1960 peitenimellä ”asetutkimustoimisto” elin valmistelemaan ohjushankintoja. Huhtikuussa 1962 tehtiin päätös llmatorjuntakoulun siirtämisestä pois Santahaminasta ja ohjuspatteriston sijoittamisesta sen tiloihin. Ohjusalan koulutus käynnistettiin mm SKK:n ohjusteknillisillä linjoilla vv 1962-66. Tyyppivalintaa varten tutustuttiin sekä länsimaisiin että venäläisiin aluetorjuntaohjusjärjestelmiin. Niin kuitenkin kävi, että Suomi ei päässyt aloittamaan ohjushankintaa samoihin aikoihin kuin muut Euroopan valtiot. Useimmat maat suojasivat pääkaupunkinsa ohjuksilla 50- ja 60-lukujen vaihteessa. Ruotsi tilasi Englannista v 1958 ensin Bloodhound Mk1-ohjuksia ja sitten v 1961 Bloodhound Mk 2-ohjuksia, jotka tulivat operatiiviseen käyttöön v 1965. Ruotsi hankki lisäksi maavoimille amerikkalaisia Hawk-aluetorjuntaohjuksia ja Redeye-lähitorjuntaohjuksia. Tässä vaiheessa Suomi jäi merkittävästi jälkeen yleismaailmallisesta ilmatorjunnan kehityksestä. Tilanne oli aika ristiriitainen, kun Neuvostoliittokin oli 1960-luvulla ja vielä myöhemminkin huolissaan ylilentojen uhkasta Suomen alueen kautta. On todettava myös, että pääkaupunkimme suojaaminen yhtä hyvin kuin helmikuussa-44 ei olisi ollut mahdollista. 

Tilanne korjaantui vasta 1970-luvun loppupuolella, jolloin pääsimme aloittamaan ohjushankinnat Neuvostoliitosta. Ulkopoliittisista syistä hankinnat muualta tuskin olisivat olleet mahdollisiakaan. Toisaalta on muistettava, että venäläisistä ohjuksista oli jo silloin paljon kokemuksia Vietnamin ja Lähi-idän sodista. Lähi-ilmatorjuntaohjus ”Strela” (ItO 78) ratkaisi etuIinjan joukkojen suojaamisen ongelman ja alueilmatorjuntaohjusjärjestelmä ”Petshora¨ (ItO 79) pääkaupungin suojaamisen. Samalla ilmatorjunta-aselaji pääsi teknillisesti samalle tasolle muiden maiden kanssa. Ohjushankinnoissa on nyt jo siirrytty toiselle kierrokselle, kun osa Strela-kalustoa on voitu korvata uudemmalla ”Igla”-ohjuksella ja Petshoraa ollaan korvaamassa modernilla ”BUK”- järjestelmällä. Tämä merkitsee samalla sitä, että Strela-ohjus on jo nyt museossa ja Petshorakin pian sinne saatavissa, tilaa vain tarvitaan paljon. Venäläinen kaIusto tuIee varmasti kiinnostamaan monia, kun ei tarvitse matkustaa Moskovaan tai Pietariin saakka niitä katsomaan.

Ohjusten aika koitti 70-luvun lopussa.

Museossa on tietysti paljon muutakin nähtävää aselajin historiasta, esineitä ja kuvia. Ne kertovat omalta osaltaan Suomen puolustusvoimien ja ilmatorjunta-aselajin historiasta ehkä tuhansia tarinoita. Museon arkisto tulee sisältämään arvokasta kirjallista materiaalia tutkijoiden käyttöön. Aselajista on kirjoitettu kaksi hyvää historiikkia ja lukuisa joukko muita historiallisia teoksia ja kirjoituksia, yhteensä jo tuhansia sivuja, mutta koko aselajin historiaa ei varmasti koskaan tulla loppuun saattamaan. Tutkittavaa ja kirjoitettavaa löytyy – ja joka päivä sitä tulee lisää.

Arvoisat kuulijat!

Tunnettu ilmatorjuntaveteraani ja sotahistorioitsija, joukostamme jo poistunut everstiluutnantti Pentti Palmu kirjoitti ilmatorjunnan historiikin esipuheessa ilmatorjunnan vuosipäivänä 1988 näin: ”Aselaji tuntee jokaisen miehen ja naisen niin rauhan kuin sodankin päiviltä. Aselaji on tallentanut jokaisen työtunnin, jokaisen sille valvotun yön, jokaisen hikikarpalon, jokaisen kyyneleen, jokaisen tappion ja jokaisen voiton. Aselaji tekee myös kunniaa veteraaneilleen, sotainvalideilleen ja kaatuneilleen koskaan unohtamatta, että kerran aselaji olivat he ja tänään te.” – llmatorjuntamuseosäätiö ansaitsee suuren kiitoksen tänä juhlapäivänä, kun se llmatorjuntamuseota kehittämällä on mahdollistanut perinteiden säilyttämisen nuoremmille sukupolville. Aselajilla, joka ei tunne menneisyyttään, ei myöskään ole tulevaisuutta. Ilmatorjunnalla on tulevaisuus!