2/2007

Puolustusvoimien rauhan ajan organisaation saneeraustoimet ovat viime vuosina kohdistuneet erityisen ankarina juuri ilmatorjunta-aselajiin ja samanlainen kehitys vielä jatkuukin. Tämä ei voi olla vaikuttamatta aselajin vapaaehtoiseen järjestötoimintaan enimmäkseen negatiivisesti. Tilanne on tosin sama melkein kaikissa maanpuolustusjärjestöissä.

Varsinais-Suomen Ilmatorjuntarykmentin lakkauttaminen jätti Turun seudun ilmatorjuntamiehet tyhjän päälle. Sen vaikutus nähdään jo nyt. Salpausselän Ilmatorjuntapatteriston monet siirrot Kaakon kulmalla ovat vaikeuttaneet toimintaa myös siellä, vaikka uusi tukipiste löytyykin nyt Vekarajärveltä. Helsingin Ilmatorjuntarykmentin ja Ilmatorjuntakoulun poistuminen Tuusulasta jättää pääkaupunkiseudulle ja koko Uudellemaalle sotilaallisen tyhjiön ilmatorjunnan osalta, jolloin aselajin vapaaehtoisjärjestöiltä katoaa puolustusvoimien konkreettinen paikallinen tuki. Täytyy muistaa, että ilmatorjunnan järjestöistä puolet toimii pääkaupunkiseudulla ja myös aselajin reservistä huomattavan iso osa löytyy samalta alueelta. Ilmatorjunnan tarkastaja apulaisineen siirtyy Maavoimien esikuntaan Mikkeliin, jolloin aselajin johdon mahdollisuudet osallistua järjestöjen tilaisuuksiin huononevat; huono juttu, jos aselajin johto ei tunne reserviään eikä reservi johtoaan.

Vapaaehtoisen maanpuolustustyön perusta horjuu

On muitakin tekijöitä, jotka uhkaavat vapaaehtoisen maanpuolustustyön tulevaisuutta. Veteraanisukupolven merkitys maanpuolustustyössä on ollut hyvin suuri, jopa ratkaisevakin; veteraanien väheneminen jättää ison aukon, jonka nuorempien pitäisi paikata – onko juuri tässä ongelman ydin? Miten saadaan nuoremmat reserviläiset mukaan vapaaehtoistoimintaan? Sodan ajan joukkojen supistaminen merkitsee myös ilmatorjunnan sijoitetun (ja sitoutuneen) reservin vähenemistä, jolloin potentiaalinen jäsenmääräkin supistuu. Kertausharjoitusten vähentäminen katkaisee kontaktit sijoitettuihinkin reserviläisiin ja heikentää mahdollisuuksia rekrytoida varttuneita reserviläisiä mukaan järjestötoimintaan. Voimme vain kaiholla muistella niitä aikoja (ei niin kauan sitten), jolloin Lohtajalla oli yli 1000 reserviläistä yhtä aikaa koulutuksessa ja heistä moni innostui vapaaehtoistoiminnastakin. Tarkastajakautenani ehdin tavata yli 30 000 ilmatorjuntamiestä – en tosin muista ihan kaikkia….

Ilmatorjuntayksiköiden puuttuminen maakuntajoukoista on outo juttu eikä ainakaan paranna aktiivisten  ilmatorjuntareserviläisten mahdollisuuksia osallistua koulutustaan vastaavaan toimintaan. Yksinkertaisia mutta tehokkaita 12,7 mm ja 23 mm ilmatorjunta-aseita ja niiden ampumatarvikkeita olisi yllin kyllin (ellei niitä romutettaisi) – eikö niille olisi käyttöä missä tahansa tehtävässä? Mitä enemmän on reserviläisiä, joilla ei ole minkäänlaista sa- tehtävää, sitä vähemmän on aktiivista maanpuolustusintoa – ikävä mutta looginen päätelmä. 

Näyttää myös siltä (yli 40 vuoden kokemuksella), että ammattisotilaiden ja reserviläisten yhteistoiminta on vähentynyt, sillä palkattua henkilöstöä näkyy yhä vähemmän vapaaehtoisen maanpuolustuksen tilaisuuksissa. Selityksiä löytyy: puolustusvoimissa on niin kiire, ettei sieltä ehdi mukaan mihinkään ”ylimääräiseen” – ei edes vapaa-ajalla (kuten ennen). On outoa olla joukko-osastokillan kokouksessa, jossa on ollut mukana vain 1–2 ammattisotilasta (ja hekin kiltatehtävänsä takia), eikä edes komentajan edustajaa. Joukko-osastokiltojen perinteellinen rooli onkin erityisesti uhattuna. Mitä tapahtuu killalle, kun sen oma joukko-osasto lakkautetaan ja/tai siirtyy toiselle paikkakunnalle?

Kirjoittaja oli ensimmäisen ilmatorjuntakillan, PohmItPston killan, jäsen sen perustamisesta lähtien (1963). Kun PohmItPsto siirtyi vuonna 1970 Kokkolasta Rovaniemelle, killan toiminta lakkasi pitkäksi aikaa (1971–75), sillä pääosa jäsenistöstähän ei siirtynyt Keskipohjanmaalta mihinkään. Uusi RovItPston kilta perustettiin 26.1.1976; se sai rykmenttiorganisaation myötä 1.1.1989 nimen Lapin Ilmatorjuntakilta. HelItR:n kilta on nyt tämän saman ongelman edessä: HelItR siirtyi eri paikkakunnalle kuin killan jäsenistö, ja reservin pääosa sijoittunee jatkossakin pääkaupunkiseudulle. Panssariprikaatilla on jo oma joukko-osastokilta (Panssarikilta), voiko  joukkoyksiköllä (HelItR) olla eri kilta?  Eräänä vaihtoehtona on alueellinen aselajikilta, jollaisia on mm. kenttätykistöllä (Uudenmaan Tykistökilta ry, yms.).

Hajanainen järjestökenttä kaipaa uudistamista

Järjestökenttämme on tällä hetkellä kovin hajanainen, toimijoita on liian monta, toiminta on osittain päällekkäistä ja yhdistyksissä on paljon samoja jäseniä; esim. kirjoittaja on ItUY:n, HelResUps:ien Itkerhon ja kahden eri killan jäsen sekä mukana aselajin molempien säätiöiden luottamuselimissä (lisäksi seitsemän muun maanpuolustusjärjestön jäsen). Tästä seuraa ongelmia: yhdistykset kilpailevat samasta potentiaalisesta jäsenkunnasta, jäsenistö hajaantuu omiin ympyröihinsä, aktiivisista toimijoista on kova pula, vähiä resursseja haaskataan hajautetulla toiminnalla, aktiivista toimintaa ei ole kellään riittävästi, rahat eivät riitä mihinkään mittaviin projekteihin, jäsenet maksavat (useitakin) jäsenmaksuja eri tahoille, mutta eivät saa rahalleen kunnon vastiketta. Eihän tämä kuulosta kovin järkevältä. Mitä vaihtoehtoja olisi?

Talvisodan veteraanit perustivat vuonna 1940 yhteisen järjestön, Ilmatorjuntamiehet ry. Siihen voivat kaikki ilmatorjuntamiehet liittyä arvoon katsomatta. Tässä suhteessa se oli kilta-aatteen edelläkävijä ja hyvä esimerkki. Yhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi kutsuttiin eversti Frans Helminen. Yhdistys ryhtyi joulukuussa 1940 julkaisemaan omaa lehteäkin, joka sai nimen Ilmatorjunta. Yhdistyksen toiminta kuitenkin lakkasi sodan jälkeen – syyt voimme arvata. Vuonna 1947 perustettiin ensimmäisenä uutena aselajijärjestönä Helsingin Reserviupseerien Ilmatorjuntakerho ry, vuonna 1954 Ilmatorjuntaupseeriyhdistys ry, vuonna 1957 Ilmatorjuntasäätiö rs, ja 1963–65 joukko-osastokillat. Näin järjestökenttämme asteittain pirstaloitui.

Ajatus järjestökentän rationalisoinnista ja toiminnan koordinoimisesta on esitetty ennenkin. Vuonna 1987 järjestettiin evl Väinö Raatikaisen johdolla ItUY:n aivoriihi, jossa evl Pentti Toivonen ehdotti Ilmatorjuntajärjestöjen liiton perustamista yläorganisaatioksi. Sellainenhan on mm. Pioneeriaselajin Liitto ry (1975). Toimintojen koordinoimiseksi perustettiin 24.9.1988 ”yleisön pyynnöstä” Lohtajalla Ilmatorjuntajärjestöjen neuvottelukunta (ITJNK). Sellainen oli toiminut jo 1960-luvulla, mutta lakkautettu. Tätä ei lakkautettu, se vain lopetti itse aktiivisen toimintansa. Sitä olisi kyllä tarvittu.

Yksi säätiö – yksi yhdistys

Ilmatorjuntadoktriinin perusperiaate on voiman keskittäminen painopistealueelle – eikö se sopisi tähänkin? Ideaa on jo pitkän aikaa pohdittu järjestöaktiivien piirissä ihan vakavasti – huonosti käy ellei mitään uudistuksia tehdä. Pääperiaatteista näyttäisi olevan jo pitkälle menevä yksituumaisuus.

Aselajilla voisi olla vain yksi valtakunnallinen taloudellisesti vahva säätiö (Ilmatorjuntasäätiö), joka vastaisi myös Ilmatorjuntamuseon hoidosta. Tätä kysymystä on jo selvitetty, mutta päätösten aika on vasta vuoden 2009 alussa, kun uuden museolain ylimenokausi päättyy ja nähdään, miten sen reunaehdot täytetään. Ilmatorjuntasäätiö vastasi vuosikaudet Ilmatorjuntamuseon hoidosta, mutta sen resurssit eivät riittäneet museon rakentamishankkeeseen, joten sitä varten perustettiin Ilmatorjuntamuseosäätiö (1991). Ilmatorjuntasäätiö oli uuden säätiön perustaja, antoi sille  peruspääoman ja tuki myöhemminkin rakennushanketta taloudellisesti. Valmiin museon rutiinitoiminnan pyörittäminen vakiohenkilöstöllä ei vaadi enää yhtä suuria panostuksia. Säätiöiden päätehtävät, perinteiden vaaliminen ja julkaisutoiminta, ovat päällekkäiset. Millään muulla aselajilla ei ole kahta eri säätiötä, jotka jakavat rajalliset resurssit keskenään. Säätiöiden kilpaileminen samoista tukijoista ei ole järkevää.

Aselajilla voisi olla yksi valtakunnallinen ”operatiivinen” yhdistys (Ilmatorjuntayhdistys ry), jolla olisi paikallisia alayhdistyksiä ja/tai osastoja. Esimerkiksi kenttätykistöllä on yhteinen järjestö Tykkimiehet ry (1965), joka vastaa myös Tykistömuseon hoidosta. Kaikkien ilmatorjuntamiesten ja -naisten yhteinen yhdistys hoitaisi periaatteessa samat tehtävät, joita aselajimme yhdistykset hoitavat nyt erikseen. Ilmatorjuntaupseeriyhdistys olisi uuden yhdistyksen luonteva perustaja, koska se on ainoa valtakunnallinen aselajiyhdistys ja sillä on suurin jäsenmäärä, paikallisosastoja, oma lehti, vuosikirja, markkinointiverkosto, nettisivut, yms. ItUY:n nykyiset säännöt mahdollistavat yhteisöjäsenyyden, jolloin esim. killat voisivat liittyä jäseniksi vaivattomasti (kuten Tykkimiehet ry:ssä). Paikallisosastot voisivat myös jatkaa paikallisten aselajiperinteiden vaalimista. Ilmatorjuntayhdistys voisi julkaista yhteistä aselajilehteä, jonka nimi voitaisiin palauttaa entiselleen; sehän oli 1960-luvun alkuun asti Ilmatorjunta, 1965 siitä tuli Ilmatorjuntamies ja vasta 1970-luvulla Ilmatorjuntaupseeri. ItUY:n nimen ja sääntöjen muuttaminen on normaali prosessi, mikä vie aikansa, mutta ei ole ylivoimaista. Jos niin päätetään.

Mitä etuja tästä sitten olisi? Valtakunnallinen yhdistys olisi resurssiensa puolesta vahvempi toimija kuin yksikään nykyisistä yhdistyksistä. Jokainen jäsen pääsisi nauttimaan nykyistä pienemmillä maksuilla paremmista jäseneduista, mm. lehdestä (4/vuosi), vuosikirjasta (1/joka toinen vuosi) ja muista julkaisuista (Itmiehen opas, yms.), aselajiseminaareista ja -esitelmistä, ryhmämatkoista, yms. Suurin osa ItUY:n nykyisistä jäsenistä nauttii vain mediaedusta, joka on rahallisestikin merkittävä. Eduista pääsisivät nauttimaan kaikki nekin yksittäiset maanpuolustajat, joilla nyt ei ole kiltaa tms. yhdistystä lähellään – heitä on tuhansia. Paikallistoiminnan hiipuminen ei myöskään tapa koko harrastusta. Homma toimii myös toisinpäin: suurempi jäsenkunta lisäisi yhdistyksen mahdollisuuksia tarjota parempia jäsenetuja. Potentiaalia löytyy, Suomessa on yli 50 000 ilmatorjuntamiestä.

Nyt on etsikkoaika. Isot päätökset tehdään vuosikokouksissa vain kerran vuodessa, joten aikaa ei kannata hukata.