2/2002

Kirjoittaja, eversti Ahti Lappi on entinen ilmatorjunnan tarkastaja ja työskentelee tällä erilaisten ilmatorjunnan historiaan liittyvien tutkimusprojektien parissa. Hän on kirjoittanut mm. kirjan ”Ilmatorjunta ilmasodassa 1794 – 1945”

VETERAANIEN RINTAMAKOKEMUKSIA - Bob Biaudet:
Ohiampujat – ilmatorjuntamiesten kokemuksia jatkosodan ratkaisutaisteluista

Ilmatorjuntamiesten sotakokemuksista ei ole julkaistu liikaa kirjoja. Kotialueen ilmatorjunnan historiaa sodissamme on käsitelty enemmän kuin toimintaa kenttäarmeijan alueella. Aunuksen suunnan veteraanit ovat julkaisseet pari muistelmateosta, ja eversti Niilo Lappalainen on kirjoissaan käsitellyt myös ilmatorjuntajoukkoja. Matti Koskimaan muuten hyvissä kirjoissa on ilmatorjunnan osuus jäänyt melkein kokonaan pois – vahinko. Nyt asiaan on tullut korjaus. Tammenlehväveteraani, reservin kapteeni, konsuli Bob Biaudet on koonnut omista ja asetoveriensa sotamuistoista historiikin, joka täydentää oivalla tavalla virallisten historioiden asiatekstiä.

”Rahelan patteriston nuorin vänrikki”, konsuli, kapteeni res. Bob Biaudet (s.1924)

Työ sai alkunsa kirjoittajan sodan ajan esimiehen, reservin majuri Olavi Rahelan 90-vuotispäivillä, kun päivän sankari antoi »patteristonsa nuorimmalle vänrikille» tämän velvoittavan tehtävän. Se on nyt täytetty.

Tämä kirjan esittely perustuu käsikirjoituksen lukemiseen, joten julkaisuasun arviointiin ei ole edellytyksiä. Kirja on arvokas lisä aselajimme vähäiseen historian kirjoitukseen.

Painopiste kesän 1944 ratkaisutaisteluissa

Kirjan antoisin osa on Karjalan kannaksen ratkaisutaisteluiden kuvaus kenttämiehen näkövinkkelistä. Taistelut Valkeasaaressa, Kuuterselässä, Vuosalmella ja Viipurinlahdella saavat lisävalaistusta. Myös Aunuksen suunnan taisteluja valotetaan. Mukana olleiden maanläheiset kertomukset valaisevat hyvin kuraportaan rintamaelämää ja toimintoja. On kuolemanvakavaa asiaa, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Kokonaiskuvan saamiseksi on kerrottu kokemuksia myös jatkosodan hyökkäys- ja asemasotavaiheista, sotaahan silloinkin käytiin. Aihetta huonosti tuntevalle lukijalle kerrotaan myös lyhyesti ilmatorjuntamme vaatimattomasta kehityksestä ennen sotia ja eräitä kokemuksia talvisodan taisteluista.

Fasistiupseeri vai syväjohtaja?

Sveitsin ranskalaiset sukujuuret omaava 20-vuotias reservin vänrikki Bob Biaudet komennettiin Ilmatorjuntarykmentti 12:n riveihin Karjalan kannakselle asemasodan loppuvaiheessa. Sitä ennen hän oli saanut Irja-tutkan erikoiskoulutuksen, käynyt 7.ITUK:n kurssin ja joutunut toimimaan ammusten kantajana Helsingin suurpommitusten aikana. Tulikaste oli saatu.

Vastoin erikoiskoulutustaan Bob Biaudet määrättiin kenttäarmeijaan ensin puolijaoksen johtajaksi, sitten jaosjohtajaksi ja lopulta hän joutui toimimaan patterin päällikkönäkin. Sodassa urakehitys voi olla hyvinkin nopeaa, kun tulee tappioita!

Nuori upseeri joutui tilanteeseen, jossa hänet sijoitettiin itseään 5 – 20 vuotta vanhempien reserviläisten esimieheksi. Heistä suuri osa oli kaiken huipuksi entisten punakaartilaisten poikia. Edellinen nuori jaosjohtaja ei ollut voittanut miesten luottamusta. Miehet olivat etukäteen kuulleet saavansa johtajakseen »Saksassa koulutetun fasistiupseerin», joten alkuasetelma oli tavallista vaikeampi. Oman kertomuksensa mukaan Bob Biaudet hankki miesten luottamuksen yksinkertaisella, psykologisesti oikealla johtamistavalla muodollista arvovaltaa mitenkään korostamatta. Tätähän eivät kaikki osaa tehdä rauhankaan aikana, sillä se vaatii luontaistakin kykyä. Ei Biaudet ehkä mikään Tuntemattoman sotilaan Koskela ollut, mutta on heissä ehkä jotain samaakin tyyliä.

”Lämmin ja läheinen suhde alaisiini alkoi syntyä jo heti toisena päivänä. Meille kävi pitämässä pääsiäissaarnan sotilaspastori, ”piruntorjuntaupseeri”. Hän selitti, että pääsemme aina riu´un verran ylemmäksi Jaakobin tikkailla kohti taivasta joka ryssästä, jonka saamme hengiltä. Suuressa yhteiskeskustelussa saarnan jälkeen pääsimme miesten kanssa yhteisymmärrykseen siitä, ettei periaatteessa kellään ole oikeutta riistää toiselta ihmiseltä henkeä, mutta koska yhteinen vihollisemme ilmiselvästi oli hyökännyt kotejamme ja isänmaatamme vastaan, oli meillä oikeus ampua heitä itsepuolustukseksi. Päätimme, että tutusta koti-uskonto-isänmaa -rimpsusta saa jättää uskonnon pois, jos kerran uskonnon edustaja esittää mielestämme täysin vääristyneitä näkemyksiä. Ryssäkin on ihminen ja periaatteessa meidän kanssamme tasa-arvoinen. Miesteni epäilyt mahdollisesta fasistisuudestani Saksan-koulutusjakson vuoksi alkoivat hälvetä, kun pääsimme yhteisymmärrykseen myös siitä, että saksalaisten yhteiskuntajärjestelmä oli yhtä kelju kuin Neuvostoliitonkin.”

Kirjasta löytyy muutenkin paljon käytännön esimerkkejä johtamisesta taistelutilanteissa. Bob Biaudet taisi olla enemmän ns. syväjohtaja kuin fasisti.

Puuttui ampumatarvikkeita ja autoja

Harvoin on hyvin kuvattu vetäytymisvaiheen kaaosta kuin tässä kirjassa. Etulinjan murtuminen ei ollut mikään ihme Puna-armeijan tulijyrän alla. Ilmatorjuntajoukoiltakaan ei maaleja puuttunut, taivas oli pimeänä maataistelukoneista ja pommittajista. Paha moka oli ampumatarvikkeiden vähäisyys, niitä ei ollut varastoitu riittävästi eteen. Viholliskoneita ammuttiin paljon alas, mutta ampumatarvikkeita piti säästellä. Olisihan niitä varastoissa ollut yllin kyllin, mutta liian kaukana.

Iso ongelma oli kuorma-autojen puute, mikä vaikeutti ampumatarvikekuljetuksia ja tykkien siirtämistä uusiin asemiin. Tämä oli eräs pääsyy siihen, että osa kalustosta menetettiin. Kapteeni Auvo Villanen haki osan tykeistä etulinjan etupuolelta (!) takaisin, vaikka jalkaväkirykmentin komentaja häntä varoittelikin. Kotialueelta tuotiin lisää kuorma-autoja ilmatorjuntayksiköille, oli tipalla, etteivät nekin ajaneet vihollisen puolelle.

Ainakin nämä seikat osoittavat, että ylemmät johtoportaat olivat huonosti valmistautuneet suurhyökkäykseen.

Kaikki eivät kestäneet taistelukentän paineita

Suurhyökkäys aiheutti etulinjan joukoissa paniikkia, jonka seuraukset on kirjassa kuvattu hyvin. Pelko ja pakokauhu levisi myös ilmatorjuntayksikköihin, jopa osa johtajista menetti toimintakykynsä. Tämähän on eräs sotilasjohtajuuden kriittisiä kohtia, miten voisi etukäteen varmistaa, kenen kantti kestää kovassa paikassa, kenen ei. Tätä aihepiiriähän on pyritty aselajimme osalta tutkimaankin. Kirja osoittaa, että juuri ne johtajat ja miehet, jotka hallitsevat hermonsa, ovat todellisia avaintaistelijoita. Heitäkin löytyi – onneksi.

Luulenpa, ettei virallisista sotahistorioista saa aivan samaa käsitystä kuin tästä kirjasta: Rahelan patteriston tulijaokset olivat useita kertoja viimeisenä etulinjassa Valkeasaaren lohkolla ja Kuuterselässä. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu! Olen itsekin kuunnellut Olavi Rahelan juttuja samasta asiasta, hänellähän oli myös hyvät muistiinpanot. Vahinko, ettei Ratsuväkiprikaatin esikunta uskonut hänen varoitustaan etulinjan tyhjyydestä ja jäi vihollisen yllättämäksi.

Kirjassa on paljon esimerkkejä pakokauhun tarttumisesta myös ilmatorjuntamiehiin, jopa nimeltä mainiten, mutta tapahtumat on selvitetty asetoverin ymmärtäväisyydellä.
”Karanneiden miesten tultua takaisin yksikköön, panin heidät aseettomina tuiki tärkeisiin tehtäviin, kuten keittiöpalveluun, kenttäkäymälän hoitoon, postin hakemiseen ja vientiin. Taistelutilanteisiin he osallistuivat tosin ilman henkilökohtaista asetta, mutta muuten täysin normaaleilla paikoilla tykeillä. Paikkansa he täyttivät mukisematta. Muut miehet suhtautuivat suhteellisen ymmärtäväisesti karkureihin, mutta laskivat välillä hyvinkin raakaa pilaa heidän reissuistansa. Iltaisin kuulin karkureilta kyseltävän, meinaavatko he olla vielä aamullakin paikalla, mihin vastaus oli ”älä pottuile!”

Ilmatorjuntamiehet tekivät tulosta

Suurhyökkäyksen kriittisinä päivinä 9.- 10.6.1944 It.R 12:n yksiköt ampuivat Valkeasaaren lohkolla alas varmuudella 34 viholliskonetta, joista 18 oli maataistelukoneita (Il-2), 15 pommikoneita (Pe-2, DB-3f) ja 1 hävittäjä (AC). [Neuvostoarkistojen mukaan pommituksiin osallistui myös uusia Tu-2 –koneita, joka oli hyvin Pe-2:n näköinen. Niitä ammuttiin myös alas. -ALi-] 9.- 30.6. välisenä aikana It.R 12 ampui alas 123 ja vaurioitti 83 viholliskonetta. Ilmatorjuntakonekiväärit osoittautuivat tehottomiksi panssaroitujen maataistelukoneiden tuhoamisessa, 20 mm tykeilläkin se tuotti vaikeuksia, mutta 40-millisen teho riitti kyllä. Ilmatorjuntakonekiväärimiehet kunnostautuivat kuitenkin maataistelukoneen taka-ampujan ”teloittamisessa” ylösvetovaiheessa – helppo maali.

Ilmatorjuntamiehet kävivät kaksintaisteluja kokonaisia Il-2-laivueita vastaan samaan aikaan, kun kaikki muut soturit olivat tiukasti suojassa. Ihme onkin, ettei miehistötappioita tullut paljon enemmänkin. Tykkipoteroiden kaivaminen säästi suuremmilta menetyksiltä – hiki säästi verta.

Maailman parhaat ohiampujat

Kirjan nimi on huumorilla valittu, ohiampujan titteli on valitettavan tuttu meille sodan jälkeisillekin ilmatorjuntamiehille. Tosiasiahan kuitenkin on, että Suomen ilmatorjuntajoukkojen ampumatarvikekulutuksen teholuku (ls/tuhottu kone) oli maailmansodan pienin. Tämä siitä huolimatta, että mukana ovat raskaan ilmatorjunnan sulkuammunnatkin ja kevyen ilmatorjunnan häirintäammunnat, joilla ei ole ollut tarkoituskaan osua mihinkään. Todettakoon, että erään arvion mukaan toisessa maailmansodassa kulutettiin 50 000 käsiaseen patruunaa per osuttu vihollinen. Ketkähän ne oikein olivatkaan varsinaisia ohiampujia?

Ilmatorjuntamiehet tulivalmiina 20 mm tykillä siellä jossakin (SA-kuva).

Sotakokemukset kelpaavat opiksi vieläkin

Taistelukentän kuva nykyaikaisessa sodassa voi teknillisesti olla hieman erilainen, mutta uskoisin, että moni asia on kuten 60 vuotta sitten. Taistelukentän sekasortoisuus, vihollisen tulivoima, omat tappiot, pelko ja pakokauhu, huonot ja hyvät johtajat, jatkuva tulivalmius ja nopeat tulenavaukset, asemanvaihdot, kalustovauriot, epäsäännöllinen muonitus, väsymys – siinä elementtejä, jotka kaikki tulevat vastaan nykyajankin sodassa. Näitä pitäisi koulutuksessa jäljitellä, mutta eihän se 100-prosenttisesti ole mahdollista. Avaintaistelijoiden valinta on avainkysymys.

Bob Biaudet`n maanläheisen raadollinen muistelmateos kelpaisi hyvin oppikirjaksi varusmiesjohtajien koulutukseen. Heistäkin löytyy varmasti syväjohtajia, joiden kantti kestää sodan kovan todellisuuden. Heidän varassaan sota voitetaan tai hävitään.