SERGEI MIEHEN IKÄÄN – HANKINNASTA 30 VUOTTA

Niin kiivas on ajan riento, että kaikille ilmatorjuntaihmisille tuttu 23 ItK 61 ”Sergei” viettää kuluvana vuonna Suomeen hankintansa kolmekymmen- vuotisjuhlaa. Aselajin palveluksessa olevista ”miehistä” se on siis vanhin – yleisjohdon tehtäviin on tosin livahtanut muutama aiemmin ilmatorjuntaan palvelukseen tullut.

Ilmatorjuntaupseeri-lehti käsittelee perustykkimme muutamia merkkipaaluja juhlavuoden numeroissaan. Sergei- teeman aloittaa kertomus kaluston hankintapäätöksen teosta. Tämä kenraaliluutnantti Kai Halmevaaran haastatteluun pohjautuva artikkeli osoittaa hänen ratkaisevan merkityksensä kenttäarmeijamme ilmatorjunnan luojana. Ilmatorjunnan ansioristilläkin palkittua, Etelä-Suomen Sotilasläänin komentajan tehtävästä reserviin siirtynyttä Halmevaaraa voidaan hyvällä omallatunnolla nimittää, jos ei nyt Sergein isäksi, niin kummisedäksi ainakin!

Kenraaliluutnantti Kai Halmevaara. SA-KUVA

ILMATORJUNTAMIEHEN NÄKEMYSTÄ TARVITAAN

Kai Halmevaara oli aloittanut sotilasuransa varusmiespalveluksella Viipurin Ilmatorjuntarykmentissä vuonna 1936. Sodissa hän palveli sekä kenttäarmeijan että kotirintaman suojaamistehtävissä olleissa ilmatorjuntayksiköissä saaden monipuolisen kuvan aselajin merkityksestä ja käyttöperiaatteista. Sotakorkeakoulun käyminen vei kyvykkään upseerin lopullisesti pois aselajista, mutta jälkikäteen katsoen juuri oikeanlaisiin tehtäviin Pääesikuntaan.

Palvelus Operatiivisella osastolla antoi hänelle selkeän kuvan materiaalisen valmiutemme huonosta tilasta ja siirtyminen Sotatalousosastolle toi työtehtäviin juuri edellä kuvatun materiaalipuutelistan laatimistyön.

Sodanaikaiset kokemukset, materiaalisen valmiuden tuntemus sekä kenties myös ”lukkarin rakkaus” antoivat varman tunteen siitä, että maavoimien suurin murhe oli ilmatorjuntasuojan puute.

Prikaateissa oli panssarintorjuntakivääreitä, jotka kannon päälle nostamalla oli tarkoitus muuttaa ilmatorjunta-aseiksi. Sen sijaan kenttäarmeijan organisaatioon kuuluneilla ilmatorjuntapataljoonilla ei ollut aseita nimeksikään.

”HUKKA REISSU”

Asekaupan Neuvostoliitosta alkaessa ensimmäisen tarjouspyyntölistan nimike ”Nykyaikaisia ilmatorjuntataisteluvälineitä oli itse asiassa täky saada hankituksi ilmatorjuntaohjuksia. Amerikkalaiset olivat Red-eye-ohjuksillaan osoittaneet uudentyyppisen aseen mahdollisuudet ja nyt toivottiin neuvostoliittolaisilta löytyvän jotain vastaavaa. Halmevaara otti hankintamatkalle mukaansa Aseosaston osastopäällikön, yhtä lailla merkittävän ilmatorjuntaupseerin, Kalervo Huuhkan.

Materiaalin hankintamatkaa varten oli Moskovan lähellä sijainneeseen varuskuntaan järjestetty mittavat puitteet ase-esittelylle. Kalustokirjo oli ennennäkemätön, mutta ”nykyaikaisia ilmatorjuntataisteluvälineitä” ei esittelykentällä ollut 57 millimetrin tykkejä lukuunottamatta. Niiden käyttöarvo kenttäarmeijan suojana taas tiedettiin jo ennalta mitättömäksi. Muut esillä olleet it-aseet olivat sodanaikaisia raskaita tykkejä.

Joukkojen suojana. SA-kuva

Halmevaara rohkaisi mielensä ja kysyi suoraan, mitä aseita itänaapurit olivat suunnitelleet käyttävänsä matalatorjuntaan. Muutaman vuoden kuluttua tulikin uusi kutsu seuraamaan erästä mieleenpainuvinta esitystä, mitä kenraali Halmevaara muistaa.”

TUNNUSMITALI JO ENNEN HANKINTAPÄÄTÖSTÄ

Syksyllä 1967 lähti Puolustusministeriön kansliapäällikön, tulevan Puolustusvoimain komentajan Kaarlo Leinosen johtama valtuuskunta uudelle hankintamatkalle. Eversti Halmevaara vietiin suomalaisille aivan tuntemattomaan Laskuvarjodivisioonan koulutuskeskukseen, jossa hänelle esiteltiin 23 millimetrin kaksoisilmatorjuntakanuuna. Esittelystä vastannut vääpeli ei alkanutkaan itse äkseeraamaan joukkoaan, vaan pyysi vierasta tekemään sen.

Runsaan tunnin aikana kouliintunut ryhmä sai myös Halmevaaran vakuuttuneeksi aseen ominaisuuksista. Hän ”koulutti” ryhmää vanhan it-upseerin kokemuksella niin kalustollisesti kuin ampumateknisestikin. Hikisen rupeaman jälkeen johtajana toiminut vääpeli pyysi saada luovuttaa Halmevaaralle joukko-osastonsa tunnusmitalin, koska kukaan ei ollut aiemmin osannut vaatia hänen joukoltaan yhtä monipuolista repertuaaria. Luottamus oli siis molemminpuolinen. Vielä oli vakuutettava muutkin suomalaiset hankinnan oikeellisuudesta.

PÄÄTÖKSIÄ VAI BYROKRATIAA?

Esitellessään matkansa tuloksia kenraali Leinoselle Moskovassa Halmevaara suositti välittömän hankintapäätöksen tekemistä. Leinonen empi ja mietti, mitähän Helsingissä ajatellaan ja mikä lienee ilmatorjunta-aselajin oma kanta.

Halmevaara osoitti johtamistaitonsa todeten, että ilmatorjuntamiehet ovat tällä hetkellä niin Oerlikonin lumoissa, että kenttäarmeijan tarpeet ovat jääneet heillä toisarvoiseen asemaan! Hänen mielestään tykissä yhdistyivät parhaalla mahdollisella tavalla neuvostoliittolaisen asesuunnittelun kaksi keskeistä elementtiä: kenttäkelpoisuus ja yksinkertaisuus. Kun vielä hintakin oli puhuttu molempia osapuolia tyydyttäväksi, ei Halmevaaran mielestä ollut syytä vitkutella.

23 ItK:n kenttäkelpoisuus tulee hyvin esille esimerkiksi siirtojen yhteydessä. SA-kuva

Kenraali Leinonen suostui lopulta ja niin oli tehty meitä kaikkia yhä konkreettisesti koskettava päätös. Kenttäarmeijaa varten oli ostettu 23 millimetrin ilmatorjuntakanuunat sodan ajan kulutusta vastaavan ampumatarvikemäärän kera.

ILMATORJUNTA TARTTUU HAASTEESEEN

Ilmatorjunta-aselaji osoitti kenttäkelpoisuutensa ottamalla aseet mielihyvin vastaan – toisin kuin eräät muut aselajit vastaavissa kaupoissa. Ajan hengen mukaisesti torjuttiin välittömästi koulutusosaston tulo Suomeen ja lyhyen tutustumisen jälkeen todettiin aseen yksinkertaisuus niin, ettei ole tarvetta lähettää suomalaista koulutusryhmää Neuvostoliittoonkaan. Aselaji oli saanut työkalunsa!

JEH

P.S. Ilmatorjuntaupseerilehti kiittää kenraaliluutnantti Kai Halmevaaraa haastattelusta ja toivottaa hänelle sekä puolisolle hyvää kevään odotusta.