1/2006

362 päivän Suomalainen sankaritarina - jäikö siitä mitään käteen?

        Kotiuduin reservin vänrikkinä Parolannummen Panssariprikaatista kuudes päivä tammikuuta. Levättyäni pari viikkoa rupesin pohtimaan, mitä minä sain irti Hämeen Ilmatorjuntapatteristossa vietetystä vuodesta? Olinhan 362:n pitkän päivän aikana heittänyt käsikranaatin, ampunut ilmatorjuntakonekiväärillä, paistanut pitsaa kaminalla ja johtanut reserviläisten ammuntoja. Olinpa kerran epä-ilmatorjuntamaisesti mukana myös väkivaltaisessa tiedustelussa! Kai sain tästä kaikesta irti jotain olennaista, jota voin hyödyntää myös varuskunnan aitojen ulkopuolella?

Reserviupseeritutkinto ja etenkin todistus tutkinnon suorittamisesta ovat toki eräänlainen ässä hihassa. Todistuksella saattaa netota bonusta töitä hakiessa ja taitavat jotkin opinahjotkin hakuprosessissa siitä pisteitä antaa. Vaikka sainkin paljon irti reserviupseerikoulutuksesta, ei se kuitenkaan ole se, mitä tässä haen - valmiuksia, jotka auttavat reservin kovettamassa elämässä - mutta kuitenkin osa sitä.

Fyysinen kuntoni koheni lenkkejä juostessa ja tasolaatikostoja kantaessa. En vielä osaa sanoa, kuinka kovalla liekillä liikunnan kipinäni palaa nyt, mutta ei viime vuosi fyysisesti ainakaan hukkaan heitettyä aikaa ollut. Toisaalta kunto myös rapistuu yhtä nopeasti kuin se koheneekin, joten hyödyn pitkäaikaisuudesta en tässä vaiheessa mene takuuseen.

Ystäviäkin tuli matkan varrelta poimittua. Sellaisia joiden kanssa varmasti tavataan useammin ja sellaisia joiden kanssa muistellaan menneitä sitten kertausharjoituksissa. Ystävyys ei kuitenkaan ole jotain, jota hyödynnetään tai josta voisi varmuudella sanoa olevan minulle
tulevaisuudessa hyötyä - sekään ei siis sellaisenaan kelpaa.

Yksi ensimmäisistä asioista, jonka huomasin väkisinkin oppivani palvelukseen asetuttuani, oli ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Armeijassa joutuu tekemään yhteistyötä ja olemaan tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikenlaisissa olosuhteissa. Joidenkin kanssa tulee toimeen vähän paremmin ja joidenkin kanssa vähän huonommin, mutta oli mukava huomata, että kaikkien kanssa kuitenkin tulee toimeen - jos niin haluaa.

Tärkeimpänä minulle kuitenkin jäi armeijasta se, että opin tuntemaan itseni niin paljon paremmin. Erilaiset olosuhteet ja tuttavuudet pakottivat tarkastelemaan myös omaa käyttäytymistä ja arvomaailmaa ja sitä, miten se vaikutti muihin. Aliupseerikoulun ja etenkin reserviupseerikoulun aikana fyysisen ja myös psyykkisen rasituksen alaisena pystyin tutkimaan rajojani olosuhteissa, jotka eivät muuten olisi olleet mahdollisia. Myös johtajakauden aikana tietyt koitokset tarjosivat oivia tilaisuuksia itsetarkasteluun - tosin vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Tämän vuoden kestäneen introspektion aikana koin muuttuneeni ja kasvaneeni ihmisenä pysyen kuitenkin omana itsenäni - toivottavasti parempaan päin.

Niin, ja onhan minulla ainakin reserviupseeriliiton jäsenkortti, jolla saan dieseliä St1-ketjulta hieman halvemmalla.
                                        Reservin vänrikki Markus Meurman