Saksassa koulutetut tykistöjääkärit ja tsaarin armeijassa palvelleet upseerit (kuten V.P. Nenonen) olivat tutustuneet tykistön ilmatorjuntakäyttöön jo maailmansodan aikana, joten perustietoa oli. Venäläinen zenit- tykkikalusto loi edellytykset ilmatorjunnan synnyttämiselle, vaikka kaikkia sopivia asetyyppejä ei tähän tarkoitukseen hyväksyttykään. Yleisesikunta ja Nenonen tykistön tarkastajana tekivät vuosina 1920–23 esityksiä ilmatorjunnan järjestelyistä – ilman tulosta. Englantilainen Kirken asiantuntijakomitea antoi vuonna 1923 asiallisia suosituksia myös ilmatorjunnasta, mutta niitäkään ei toteutettu.

Ilmatorjunta Suomessa sai alkunsa spontaanisti, kun ensimmäinen yksikkö perustettiin 1925 Suomenlinnassa "Suomen ilmatorjunnan isän", kapteeni (myöh. majuri) Åke Törnroosin johdolla ilman erityistä käskyä. Hän oli teknillisesti orientoitunut, ruotsinkielisen koulun käynyt rannikkotykistöupseeri (1.kadk). Hän tutki ulkomaisia ammattilehtiä, teki opintomatkan Ruotsiin (1925) ja laati ensimmäisen painetun ampumateknillisen tutkielman "Ammunta ilmamaaliin" (1926). Myös toisella alkuaikojen aktiivisella ilmatorjuntaupseerilla, majuri (myöh. evl) Juhani Paasikivellä oli kytkentä Ruotsiin, missä hän opiskeli Tykistö- ja insinöörikorkeakoulussa 1924–28. Hän julkaisi myös kirjan "Ilmatorjunta" (1932).

On oikeastaan varsin luonnollista, että juuri Ruotsilla oli alkuaikoina suurin vaikutus Suomen ilmatorjunnan kehittämiseen. Vaikka ensimmäiset ilmatorjuntatykit (20 It.K/23 Oe) ostettiin kokeilukäyttöön Sveitsistä (1924), tuli Ruotsista hankintojen pääkohde. Sieltä ostettiin Boforsin 76 mm raskaita tykkejä (m/27, 28, 29) tulenjohtovälineineen. Kenraali Nenonen vieraili Ruotsissa 1933 ja tutustui myös ilmatorjuntakalustoon. Näiden kontaktien tuloksena ryhdyttiin myöhemmin hankkimaan 40 mm tykkejä, ja Tampella aloitti Boforsin tykkien lisenssivalmistuksen Suomessa. Lisäksi kokeiltiin ja hankittiin it-aseita myös Englannista (Vickers), Tanskasta (Madsen) ja Ranskasta (Hotchkiss).

Ilmatorjunta sai alkunsa rannikkotykistöstä (kuten USA:ssa ja Espanjassa), mutta liitettiin 1930 Nenosen alaiseen kenttätykistöön. Tämä oli melko yleinen käytäntö useissa maissa, kuten Ruotsissa, Englannissa ja Neuvostoliitossa. Tämä vaihe ei kestänyt kauan. Ilmatorjuntajoukot alistettiin operatiivisesti ilmavoimille 1.7.1937 ja liitettiin orgaanisesti ilmavoimiin 1938. On luultavaa, että malli tähän poikkeukselliseen järjestelyyn saatiin Saksasta, jossa ilmatorjuntajoukot kuuluivat ilmavoimiin. Suomella oli vuosina 1936–39 erityisen läheiset sotilassuhteet Saksaan, vierailujakin oli viisi kertaa enemmän kuin Ruotsiin tai Viroon. Saksasta ryhdyttiin myös hankkimaan ilmatorjuntakalustoa, mm. 20 mm "raskaita it.konekiväärejä" (20 It.K/30 BSW). Tiiviit kontaktit johtivat osaltaan siihen, että suomalaisissa ohjesäännöissä oli paljon samoja periaatteita kuin saksalaisissa ("Truppenführung" 1936).

Syksyllä 1939 lähetettiin Yhdysvalloille pyyntö 606 ilmatorjuntatykin ja 598 it.konekiväärin ostamisesta – amerikkalaisilla ei edes itsellään ollut näin paljon aseita! Lyhyen talvisodan aikana ei ehtinyt tapahtua erityisempää kehitystä, asekalusto oli kirjavaa, sitä oli liian vähän eikä taktiikasta ollut tietoakaan. Resursseihin nähden vihollinen kärsi isot konetappiot, joista ilmatorjunnan osuus oli 58 %.

Saksa oli pettänyt Suomen talvisodan alla (Ribbentrop-sopimus), mutta "aseveljeys" käynnistyi uudelleen v. 1940–41. Suomi sai saksalaista ja italialaista ilmatorjuntakalustoa ja Saksan sotasaaliskalustoa Ranskasta, Puolasta ja Tsekkoslovakiasta. Saksan materiaaliapu (josta kyllä maksettiin täysi hinta) oli ratkaiseva muun muassa Helsingin suurpommitusten torjunnassa. Kaluston mukana saatiin myös ilmatorjunta-alan "know-how" -informaatiota. Suomalaiset ilmatorjuntamiehet olivat tutka- ja valonheitinkoulutuksessa Saksassa ja saksalaisjoukoissa Pohjois-Suomessa. Suomalaisissa 88 mm ilmatorjuntapattereissa oli myös saksalaisia kouluttajia. Käytössä oli tietysti saksalaisia ohjesääntöjä, kuinkas muuten.

Myös ilmatorjuntajoukkojen organisoinnissa oli samoja piirteitä kuin Saksassa. Kesän 1944 suurtaisteluissa paljastui kuitenkin iso ongelma: ilmatorjuntajoukkojen kuuluminen ilmavoimiin vaikeutti kenttäarmeijan ilmatorjunnan operatiivista johtamista – Ilmavoimien esikunta ei pystynyt seuraamaan muuttuvia tilanteita eikä reagoimaan niihin nopeasti. Sama ongelmahan havaittiin Saksassa. Suurvallan mallin matkiminen oli paha virhe.

Edellisestä johtuikin, että ilmatorjunta liitettiin vuonna 1952 maavoimiin. Pääesikuntaan tuli kuitenkin yhteinen johto ilmapuolustuksen koordinoimiseksi (kuten kenrl Frans Helminen ehdotti). Tähän on voitu saada vaikutteita ulkomailta; esim. Neuvostoliitossa perustettiin (kotialueen) ilmapuolustusjoukot (PVO) 30.6.1948. Atomipommittajien aikakaudella tällainen järjestely oli hyvin ymmärrettävä. On valitettavaa, että ilmapuolustuksen yhteinen johto poistettiin 4.2.1960; ilmavoimissa ei tiettävästi oltu tyytyväisiä järjestelyyn. Yhteinen johto Pääesikunnassa on eri asia kuin ilmatorjunnan liittäminen ilmavoimiin. Ilmatorjunnalla on aina ollut päävastuu maavoimien ilmapuolustuksesta.

Pariisin rauhansopimus ja YYA-sopimus löivät leimansa Suomen ilmatorjunnan sodanjälkeiseen kehitykseen. Saksalaisen kaluston hankkiminen kiellettiin eivätkä monet länsimaat halunneet myydä uutta kalustoa Suomelle, jota pidettiin NL:n etupiiriin kuuluvana. Pahin esimerkki tästä oli ensimmäisen ohjushankinnan epäonnistuminen 1962 amerikkalaisten vastustuksen takia. Vanhentunutta tutkakalustoa ostettiin pieniä määriä Englannista (Severi) ja Italiasta (Tepsu). Puolueettomat Ruotsi ja Sveitsi olivat niitä harvoja maita, joista oli saatavissa "kuranttia" materiaalia. Sveitsi myi Suomelle moderneinta kalustoaan: 35 mm automaattijaokset, 30 mm Hispano Suiza-tykit ja 20 mm kokeilutykit (Oe, HS). 40 mm tykkien modernisointi (Galileo) kuuluu samaan sarjaan. Määrät olivat kuitenkin turhan pieniä. Automaattipatteri organisoitiin Suomessa omaperäisesti, kun siihen liitettiin lähitorjuntajaos (20–23 mm).

Kun muita vaihtoehtoja ei ollut, ryhdyttiin hankkimaan kalustoa myös vanhasta vihollismaasta Neuvostoliitosta: it.panssarivaunuja (ZSU-57-2), 23 mm tykkejä (ZU-23) ja 57 mm automaattijaoksia (S-60). Huono puoli tässä oli se, että Suomi leimautui yhä enemmän NL:n leiriin. Myös ohjuskauteen siirtyminen tapahtui neuvostokaluston merkeissä, kun v.1978–79 hankittiin ensimmäiset olkapääohjukset (Strela-2M) ja kolme aluetorjuntaohjuspatteria (S-125M1 Petshora). Suomen sotilaspoliittinen "epäluotettavuus" ilmeni vielä vuonna 1988, kun USA ei antanut lupaa myydä Suomelle ADATS-ohjuskalustoa eikä Iso-Britannia Rapier 2000 -kalustoa. Rauhansopimus esti saksalaisen Roland II-ohjusvaunun evaluaation. Ranskalla ei ollut tällaisia ongelmia Crotale NG- ja Mistral-kaupoissa.

Lähitorjuntaohjusten organisoinnissa poikettiin alkuperämaan jaos-ajattelusta; ohjuspatteri-malli otettiin lähinnä Ruotsista (Redeye), joskin hieman erilaisena. Myöhemmin (1988) kävi ilmi, että Igla-ohjukset oli Neuvostoliitossa organisoitu ohjuspattereiksi – melkein kuin Suomessa! Petshora-patteriston mallin saneli aika pitkälle ohjusjärjestelmän rakenne, joskin erojakin syntyi. Suomessa ohjuspatteriin liitettiin lähitorjuntajaos (23 mm), jota ei ollut NL:ssa. Meillä oli kuitenkin patterissa vähemmän ohjuslavetteja. Crotale-hankinnan yhteydessä ranskalaiset markkinoivat kovasti ikiomia mallejaan, jotka eivät sopineet meille. 23 mm tykeillä varustetut sekajaokset ovat omaperäisen ajattelun tulos.

Ilmatorjuntajärjestelmä syntyi vasta, kun eri modulit saatiin yhdistettyä johtamisjärjestelmän piiriin. Joke 87 teki verkostojohtamisen mahdolliseksi. Järjestelmää ryhdyttiin suunnittelemaan lähes 30 vuotta sitten, ja valmistuessaan se oli pisimmälle vietyjä koko maailmassa. Prototyyppi oli varoittava esimerkki muiden matkimisesta; vastoin suunnitteluryhmän esityksiä synnytettiin Ruotsin Giraffen näköinen Joke 80, josta tuli susi. Joke 87:n konstruktio vastaa aika pitkälle alkuperäistä ideaa, jollaista ei ollut missään muualla. Myöhempiä synergiaetuja sanomalaiteperheen ja yhtymän viestijärjestelmän suuntaan ei osattu edes kuvitella etukäteen.

Kylmän sodan päättyminen käynnisti jonkinlaisen aseriisunnan. Persianlahden sota 1991 toisaalta on muuttanut ilmasodan kuvaa melkoisesti. Tämä on vaikuttanut ilmapuolustuksen kehittämiseen eri maissa, eturivissä on nyt USA. Risteily-, tykistö- ja ballististen ohjusten sekä lennokkien torjunta on teknillisesti vaativa tehtävä, joka voidaan parhaiten hoitaa ilmatorjunta-aseilla. Painopiste ilmapuolustuksessa on siirtymässä hävittäjätorjunnasta ilma- ja ohjustorjuntaan.

Suomen ilmapuolustuksessa tehtiin 1990-luvun alussa iso päätös Hornet-hankinnasta, joka vei käytännössä melkein kaikki rahat. Hornet-hankinta on maksanut kolme kertaa enemmän kuin kaikki ilmatorjuntakaluston hankinnat viimeisen 60 vuoden aikana! Ilman Venäjän velanmaksuna saatua Igla- ja Buk-M1-kalustoa pääkaupunki olisi tällä hetkellä ilman ohjustorjuntaa ja maavoimien yhtymien ohjussuoja olisi ollut huonompi (kunnes Igla poistuu käytöstä).