1/2001

Kirjoittaja eversti Ahti Lappi on entinen ilmatorjunnan tarkastaja

Puolustusvoimain komentaja, kenraali Lauri Sutela allekirjoitti 6.2.1981 asiakirjan, jolla seitsemän vuoden selvittelyjen jälkeen vahvistettiin ilmatorjunnan ja ilmavoimien keskinäiset suhteet rauhan ja sodan aikana. Tulokset näemme nyt: yhteistoiminta on tuottanut konkreettisia tuloksia ja sujuu hyvin. Miten tähän päästiin? 

20 VUOTTA YHTEISTOIMINTAA ILMAPUOLUSTUKSESSA

Historiallista taustaa

Ilmatorjuntajoukot kuuluivat vuodesta 1939 alkaen ilmavoimiin, mutta sotakokemusten perusteella ti-lanne ei ollut maavoimien kannalta hyvä – tämähän havaittiin viimeistään kesän 1944 ratkaisutaisteluissa. Puolustusrevisiokomitean esityksestä ( 10.6.1949 ) ilmatorjunta-aselaji liitettiin 31.10.1952 annetulla asetuksella maavoimiin, jonka suojana pääosa joukoistakin oli. Vaikka periaateratkaisu oli oikea, niin toteutusta voidaan ainakin näin jälkeenpäin kritisoidakin. Ilmatorjunnan ja ilmavoimien yhteinen organisaatio purettiin kerralla niin totaalisesti, ettei edes pysyviä yhteistoimintaelimiä jäänyt jäljelle. Yhteistoimintaa hoidettiin rauhan aikana ns. oto-periaatteella, mitä ei voi hyväksi kehua. 

Seitsemän vuotta toimikuntatyötä

Yhteistoiminnan ontuminen lienee ollut tärkein syy ilmapuolustustoimikunnan ( IPT-74 ) asettamiselle. Motiivina olivat myös näkyvissä olevat ilmatorjuntaohjushankinnat. Nehän toteutuivatkin sitten vuosina 1978-1979. 
Toimikunnan tärkeimpiä jäseniä olivat puheenjohtajana toiminut yleisesikuntaesikuntapäällikkö, ilmavoimien komentaja ja ilmatorjunnan tarkastaja. Loppuvaiheessa näissä tehtävissä toimivat kenraaliluutnantti Jaakko Valtanen, kenraaliluutnantti Rauno Meriö ja eversti Kalervo Kankaanpää. 
Ilmavoimilla näytti olevan tavoitteena ilmatorjunnan liittäminen jo rauhan aikana ilmavoimiin, tästä julkaistiin jo lehtijuttujakin. Tätä taas maavoimissa vastustettiin, myös ilmatorjunnan tarkastaja oli vastustavalla kannalla. Ilmavoimien edustajat perustelivat ilmatorjuntaohjusten kuuluvan yleensä muissa maissa ilmavoimiin, joten erityisesti aluetorjuntaohjushankinnat edellyttäisivät ilmatorjunnan liittämistä ilmavoimiin. Tätä asiaa sihteeristö joutui selvittelemään perin pohjin.
Ilmatorjuntaohjuksia oli ulkomailla kaikissa puolustushaaroissa. Pitkän kantaman kauko- ja aluetorjuntaohjukset kuuluivat monissa maissa ilmavoimiin tai ilmapuolustusjoukkoihin (mm. NL, USA, Ruotsi), mutta maavoimilla oli omaa suojaustaan varten lähi- ja kohdetorjuntaohjusten lisäksi liikkuvia aluetorjuntaohjuksia. Esimerkiksi Ruotsissa kiinteälavettinen RBS 68 (Bloodhound) kuului ilmavoimiin, liikkuva RBS 67 (Hawk) maavoimiin (ilmatorjunta-aselajiin). Ideana oli, että pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksilla suoritettiin samoja tehtäviä kuin hävittäjillä, joten niiden pitikin olla samassa johdossa. Kenttäarmeijan ohjuksilla taas oli perinteellinen ilmatorjunnan suojaamistehtävä.
Perusteluina todettiin, että Suomeen hankitun ohjusjärjestelmän ( S-125 Petshora, ItOhj 79, SA-3 ) ulottuvuus oli niin rajallinen, että olisi tarvittu 375 patteria koko Suomen ilmatilan hallitsemiseen. Hel-singissä ne kattoivat alle prosentin maamme ilmatilasta. Vastaavasti koko Suomen ilmatilan hoitamiseen olisi riittänyt vain kuusi Nike Hercules-ohjusyksikköä. Sveitsissä yksi ainoa Bloodhound-yksikkö kykeni hoitamaan koko ilmatilan. Meille hankittu ohjustyyppi oli nimenomaan ilmatorjunta-asejärjestelmä eikä torjuntahävittäjän rinnakkaisase. Tilannehan on edelleen sama Buk M1:n osalta. 

Tulenkäytön johtamisjärjestelmä ratkaisun avain 

Sotien aikana Suomessa oli jonkinlainen ilmapuolustuksen tulenkäytön johtamisjärjestelmä vain kotialueen tärkeimmissä kohteissa. Kenttäarmeijan puolella ei ollut juuri minkäänlaista systeemiä, joskin tällaistakin kokeilua suoritettiin loppukesällä 1944 Karjalan kannaksella. Tilanne ei sodan jälkeen ollut juurikaan parantunut. Ilmavoimien ja ilmatorjunnan integroituun tulenkäytön (taistelun) johtamiseen oli olemassa perusteltu tarve. On oikeastaan outoa, että tämän asian kehittäminen oli viivästynyt näinkin kauan. Tämä sisälsi samalla ratkaisun avaimet toimikunnan käsittelemään ongelmaan. 
Monissa maissa (Iso-Britannia, Saksa, ym.) oli jo toisen maailmansodan aikana ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmiä, joiden perusidea oli sama kuin nykyäänkin. Ilmavalvonnalla, lentojoukoilla ja ilmatorjunnalla oli yhteisiä johtokeskuksia, joissa yhteistoimintaa koordinoitiin. Ruotsissa oli sodan jälkeen ilmapuolustuksen taistelunjohtojärjestelmä Stril-60, joka sopi hyvin meillekin malliksi.
Oli ymmärrettävä perusmalli, jossa johtamisjärjestelmä jakaantuu kahteen osaan: 1) joukkojen taktilliseen johtamiseen ja 2) niiden reaaliaikaiseen tulenkäytön johtamiseen. Syntyi siis dualistinen johtamismalli, joka oli ulkomaillakin aivan yleinen. Pelkistäen: taktillinen johtaja määrittää, mitä joukkoa tai kohdetta ilmatorjuntayksikkö suojaa, tulenkäytön johtoelin mitä maalia se tulittaa. Taktillisesti ilmatorjuntajoukko on sen komennossa, jota tukee, tulenkäytöllisesti taas sopivan ilmapuolustuksen johtokeskuksen johdossa. 
Päätös sisälsi tämän kaksijakoisen johtamismallin mukaisesti mm. vastuun jaon ilmavoimien komentaja ja ilmatorjunnan tarkastajan kesken, tulenkäytön johtamisjärjestelmän kehittämisvastuun, yhteisen organisaation muodostamisen ja koulutuksen. Puolentoista sivun päätösasiakirja kiteytti lyhyesti avainkysymykset. Tehokkaan yhteistoiminnan takaamiseksi perustettiin Ilmavoimien esikuntaan ilmatorjuntatoimisto, jokaiseen lennostoon sijoitettiin it-upseeri, Merivoimien esikuntaan ja kolmen suurimman sotilasläänin esikuntaan ( = nykyiset maanpuolustusalueiden esikunnat ) sijoitettiin ilmapuolustusupseerit. 11 ilmatorjuntaupseeria siirrettiin näihin tehtäviin. 

Kaaviopiirros ilmatorjunnan kaksijakoisesta johtamisjärjestelmästä (9.11.1979)

Työn tulokset nähtävissä 

Suomessa on eräs maailman teknillisesti kehittyneimmistä ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmistä, jota monet ulkomaiset vieraatkin ovat hämmästelleet. Ilmatorjunnan paikalliset ja liikkuvat tulenkäytön johtamisjärjestelmät voidaan liittää ilmavoimien rakentamaan kiinteään johtamisen runkojärjestelmään – tämähän on yhteistoiminnan perusedellytys. Tärkeintä on, että molemmat osapuolet ovat jatkuvasti tietoisia yhteisestä vihollisesta sekä toistensa ryhmityksestä ja toiminnasta. Ohjeistus ja jatkuva koulutus ovat tärkeitä. Ilmapuolustusharjoitukset osoittavat, miten hyvin – tai huonosti - asiat on omaksuttu. Teknillistä järjestelmää pitää myös yhdessä jatkuvasti päivittää. 
Torjuntavoiton tärkeänä edellytyksenä on hyökkääjän ilmaterrorin estäminen. Se on ilma-alivoimaiselle pienelle maalle kova haaste, mutta silti mahdollinen. Alivoima on kompensoitavissa ilmatorjunta- ja lentojoukkojen painopisteellisellä käytöllä ja hyvällä yhteistoiminnalla sekä maasto- ja sääolojen suomalla ilmasuojeluedulla – »maaylivoimahan» suomalaisilla on muutenkin.

20 vuotta sitten tehtiin historiaa, ja nyt voidaan olla tuloksiin tyytyväisiä.