1/2000

ILMATORJUNNAN HISTORIA OSA 2 - KYSYMYS ILMATORJUNTATYKISTÖN PERUSTAMISESTA 1918-26

Ilmatorjunta-aselajin tutkimus ei ole pelkästään sotilaiden yksinoikeus. Tästä oivana esimerkkinä on viime vuonna filosofian maisteriksi valmistunut Rolf Lanndér, jonka pro gradu -työn aihe oli "Länsi-Mustan tykeistä ilmatorjuntarykmentiksi: Suomen ilmatorjuntatykistö 1918 - 1934". Itse hän on suorittanut varusmiespalveluksensa kenttätykistössä, mutta vanhemman veljensä neuvosta päätyi meidän joukkoomme. Maanpuolustus on ollut hänelle sekä työ että harrastus, sillä hän on palvellut Yhdistyneiden Kansakuntien suomalaisessa valvontajoukossa Makedoniassa kenttäkaupan hankintaupseerina (kuva)

SUUNNITELMAT ESIKUNNISSA JA KOMITEOISSA

Itsenäistyneellä Suomella oli muiden järjestelyiden ohella myös omien puolustusvoimien luominen edessään. Oli saatava aikaiseksi toimivat maa-, ilma- sekä merivoimat joiden järjestäminen vei aikaa ja varoja. Jokainen aselaji joutui taistelemaan omasta osastaan.

Ilmatorjuntaa erillisenä aselajina ei Suomessa ollut. Ilmatorjunta käsitti ainoastaan yksittäisten tykkien käytön ilma-ammuntaan siellä, missä se katsottiin tarpeelliseksi. Hyvä esimerkki oli Viipurissa Kenttätykistörykmentti 2:ssa vuonna 1919 sattunut tapaus: silloinen rykmentin komentaja, majuri af Forselles antoi vänrikki Vinbladin tehtäväksi yhden kenttäkanuunajaoksen asettamisen ilmatorjunta-asemiin torjumaan neuvostokoneiden jatkuvia rajaloukkauksia. Vaikka ilmatorjuntatykistöaselaji luotiin vasta myöhemmin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa sitä ei siis vain "keksitty" ja toteutettu. Suomella oli tykistöllistä ilmatorjuntaa jo ennen vuotta 1925, jolloin perustettiin ensimmäinen varsinainen koulutusosasto. Ilma-aseen torjuntaan kiinnitettiin huomiota edellä mainitun tapauksen lisäksi myös puolustussuunnitelmissa itsenäisyyden alusta asti.

Ensimmäisen kerran asia otettiin virallisesti esille tykistön tarkastajan, eversti Karl Edward Kivekkään sotaväen päällikölle 17.3.1920 lähettämässä kirjeessä. Siinä hän ilmaisi huolestuneisuutensa Helsingin, Suomenlinnan ja ulkosaarien ilmapuolustuksesta, johon ei tarkastajan mielestä oltu kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Helsinkiä tuli suojella pääkaupunkina, Suomenlinnaa tärkeänä sotilas- ja varastoalueena sekä ulkosaaria niillä sijaitsevien rannikkopuolustusasemien vuoksi.

Suunnitelman oli tykistön tarkastajan käskystä laatinut Rannikkotykistörykmentti 1:n komentaja. Kyseessä lienee siis ensimmäinen varsinainen ilmapuolustussuunnitelma. Suunnitelmassa esitettiin, että Kuivasaareen, Pihlajasaareen ja Vasikkasaareen asetettaisiin 4-tykkiset ilmatorjuntapatterit sekä Ryssänkarille yksi 2-tykkinen patteri. Tykkikalustoa tehtävän toteuttamiseen rykmentiltä löytyi ainoastaan neljä kappaletta, jotka nekin olivat rikkinäisiä. Pattereiden vaikutusalueet kattoivat varsin laajalti Helsingin ja sen edustan saaret, mikä ennakoi mahdollisen ilmahyökkäyksen suunnaksi joko idän tai etelän.

Tykistön tarkastajan arkistosta löytyy myös kirjekonsepti, joka on nähtävästi laadittu pian RTR 1:n komentajalta saadun suunnitelman jälkeen. Vaikka virallinen esitys onkin selkeämmin ja tarkemmin valmisteltu, koskee se vain Helsingin rannikkoalueen ilmapuolustusta. Konseptista sen sijaan käy paremmin selville, että tämä on ensimmäinen varsinainen suunnitelma ilmatorjunnan järjestämisestä ylipäätään, koska "kysymys nyt yleensä koskee ja täydentää [kursiivi kirjoittajan] voimassa olevaa puolustussuunnitelmaa...". Esittipä Kivekäs vielä erityisen tykistöupseereista kootun toimikunnan perustamista asiaa pohtimaan.

Myös Ilmailuvoimien komentaja kannatti kyseistä ehdotusta pienin muutoksin. Komentajan lausunnosta käy selvästi ilmi, että hän piti tykistöllisen ilmatorjunnan järjestämistä tärkeänä, koska konekiväärein ei korkealla lentäviä pommikoneita ollut mahdollista tuhota. Kiinteän ilmapuolustuksen aikaan saaminen oli tärkeää, koska kriisitilanteessa omat lentokoneet siirrettäisiin rintaman puolustukseen.

Suunnitelmaa tarkasteltiin niin Yleisesikunnan kuin Sotaväen päällikönkin toimesta, mutta asia ei kuitenkaan lähivuosina ilmeisesti varojen puutteen vuoksi edistynyt. Kivekkään ehdottama ilmatorjuntakysymystä pohtiva, tykistöupseereista koottu toimikunta toteutui Nenosen tykistökomiteassa vuonna 1921. Komitea käsitteli kuitenkin ainoastaan kenttäarmeijan liikkuvan ilmatorjunnan järjestämistä kiinteän ilmapuolustustykistön jäädessä samoihin aikoihin istuneen rannikkopuolustuskomitean huoleksi. Liikkuvaa ilmatorjuntatykistöä katsottiin pääasiallisesti tarvittavan Karjalan kannaksella. Tarpeeksi laskettiin 21 patteria. Hallinnollisesti ne tuli yhdistää seitsemän patteria käsittäväksi rykmentiksi. Rauhanajan patteriluvun olisi komitean mukaan oltava kaksi. Aikaa toteutukselle annettiin 15 vuotta. Suunnitelma oli siis kohtuullisen mittava niin määrällisesti kuin rahallisestikin.

Kysymys kenttäarmeijan ilmatorjuntatykistöstä hukkui yleisesikuntaan, joka piti mietintöä sotilaallisesti käyttökelvottomana sekä liian kalliina läpivietäväksi eduskunnassa. Ilmatorjunnan kannalta oli kuitenkin oivallista, että ampumatarvikehankinnat keskittyivät 76 mm ammuksiin, mikä sopi myöhemmin tehtyihin asehankintoihin.

Kenttäarmeijan ilmatorjunta tuli uudelleen esille vuonna 1923 määrävahvuustoimikunnan mietinnön yhteydessä. Rannikkopuolustuksen tarkastaja tuki tykistön tarkastajan esittämää kritiikkiä siitä, ettei ehdotus sisältänyt ilmapuolustustykistön järjestämistä maarintamilla. Kenttätykkien käytön sijaan haluttiin uutta käyttökelpoista kalustoa ja sen käyttöön koulutetut miehet. Parhaiten sen katsottiin onnistuvan sijoittamalla kantahenkilökunta ja välineistö divisioonien tykistörykmentteihin.

Kuten tykistökomitean mietinnössä todettiin oli rannikkopuolustuskomitean tehtäväksi jäänyt kiinteän ilmapuolustuksen suunnittelu. Komiteamietintö olikin suhteellisen laaja. Se sisälsi laajan katsauksen ensimmäisen maailmansodan ilmatorjuntajärjestelmiin ja aselajitaktiikkaan, ja käsitteli torjuntakaluston määrää, laatua sekä sijoittelua mahdollisissa sodissa Venäjää, Ruotsia tai Norjaa vastaan. Ilmatorjuntatykistön tehtävänä oli suojella rannikkotykistön asemia sekä sen suojaamia kohteita hyökkäyksiltä luomalla tehokkaita sulkulinjoja. Koska ilmatorjuntatykistön toiminta keskittyi erityisesti pimeän aikaan, oli lentokoneiden paikantaminen suoritettava kuuntelulaittein ja valonheittimin.

Järjestelyt asettivat komitean mukaan suuret vaatimukset käytetyn materiaalin suhteen. Pelkkään paikallispuolustukseen keskittyminen olisi merkinnyt luopumista ilmatorjunnan suurimmasta tehosta jättäen tulokset pelkän sattuman varaan. Eikä sellaisiin rajoituksiin ollut komitean mielestä syytä ryhtyä, elleivät maan varojen ja elävän voiman niukkuus siihen pakoittaisi. Kaikesta huolimatta rajoituksiin oli kuitenkin ryhdyttävä jo samaisen komitean toimesta, sen jouduttua laatimaan laajemman suunnitelmansa rinnalle supistetun rannikkopuolustussuunnitelman. Säästömallissa kiinteä ilmapuolustus sai väistyä varojen puutteen vuoksi liikkuvan ilmapuolustuksen tieltä. Tämä merkitsi luopumista laajemmassa ohjelmassa kaavailusta ilmatorjunnan yhtenäisestä järjestelmästä, ja keskittymistä vain tärkeimpien kohteiden puolustamiseen.

Ilmeisesti rannikon ilmapuolustus oli kokonaan jätetty pois supistetusta ohjelmasta, koska Ilmavoimien esikunta esitti asiasta huolestumisensa kirjeessään Sotaväen päällikölle heinäkuussa 1922. Kirjeellä onkin ollut huomattava vaikutus, sillä komitean supistettu ohjelma kiinteän ilmapuolustuksen osalta on laadittu lähes sanasta sanaan Ilmavoimien esikunnan esityksen pohjalta.

Asioiden käytännön toteutus kuitenkin lykkäytyi erilaisten vaikeuksien ja mielipide erojen vuoksi. Huolimatta siitä, ettei asioiden käsittelyssä päästy aina kovinkaan pitkälle, ilmapuolustussuunnitelmien laatimista jatkettiin. Vuonna 1924 Yleisesikunta laati jälleen uuden ilmapuolustussuunnitelman Helsingin ja Viipurin kaupungeille. Esitys noudatteli pitkälle rannikkopuolustuskomitean ehdotusta. Suunnitelmissa oli jo aikaisemminkin mainittu erityinen johto ilmatorjunnan toimivuuden takaamiseksi, mutta nyt se määriteltiin tarkemmin myös alistussuhteidensa osalta. Kaupunkeihin oli perustettava ilmapuolustuskeskukset, joihin kuuluisi yksi upseeri ja kaksi aliupseeria.

Yleisesikunta otti esille myös Viipurin, Korian, Antrean ja Punkasalmen rautatiesiltojen ilmapuolustuksen vuoden 1923 joulukuussa. Tarkoituksena oli suojata nämä armeijan keskityksen kannalta tärkeät rautatiekohteet ilmapommituksilta.

Samalla kun puolustusministeriö vuoden 1924 alussa pyysi yleisesikunnan päälliköltä ehdotusta tykkien sijoittamisesta, sai hän luettelon puolustusministeriön varastossa, Erillisessä Rannikkotykistö Patteristossa, Rannikkotykistörykmentti 3:ssa ja varikoissa olevista tarkoitukseen sopivista tykeistä.

Yleisesikunta puolestaan pyysi tykistön tarkastajalta apua voidakseen selvittää tykkien toimintakapasiteetin, ammus- ja materiaalitarpeen sekä parhaan sijoitusvaihtoehdon. Lähtökohtana oli, että siltojen puolustukseen varattavat tykit sijoitettaisiin joko lähimpään varuskuntaan, joka kouluttaisi niille miehistön, tai paikalliselle suojeluskunnalle. Tykistön tarkastajan tuli antaa myös mahdollinen oma ehdotuksensa siltojen ilmapuolustuksen rauhanaikaisista järjestelyistä. RT 2 huolehtisi tykeistä ja miehittäsi ne tarpeen vaatiessa. Ainoastaan Punkasalmelle sijoitettavat tykit jäisivät paikallisen suojeluskunnan vartioitaviksi.

Mitä miehistön koulutukseen tuli oli tykistön tarkastajan mielestä Viipurissa pidettävä yllä yhden upseerin johtamaa komennuskuntaa. Komennuskunnan harjoitukset tulisi pitää Viipurissa, jossa olisi yksi 76 mm:n liikkuva ja yksi 75 mm:n kiinteä patteri, sekä yksi taisteluvälineosaston luovuttama 40 mm tykki harjoituksia varten. Patterien päälliköt koulutettaisiin 2.D:n tykistöupseereista.

Puolustusministeriön taisteluvälineosaston päälliköllä, eversti Schwindtillä ei ollut mitään tätä kenraali Nenosen suunnitelmaa vastaan, mutta hän huomautti, ettei olisi ollut tarkoituksen mukaista perustaa erityisosastoa, ennen kuin sen tulevat patterinpäälliköt hallitsisivat riittävät tiedot ja taidot ilmatorjunnasta. Koska osaston päällikön tietojen mukaan ei ilma-ammuntoja oltu vielä suoritettu, epäili hän myös kenttä- tai rannikkotykistöstä löytyvän tehtävään päteviä upseereita.

Yleisesikunnan päällikkö kenraalimajuri Enckell pitikin Schwindtin ehdotuksia aiheellisina ja pyysi tykistön tarkastajaa tekemään asiasta uuden ehdotuksen ottamalla huomioon Schwindtin huomautukset. Tykistön tarkastaja yhtyi osaan ehdotuksista, mutta tykistön sisäiset järjestelyt eivät Nenosen mukaan kuuluneet lainkaan Schwindtille.

Asiat eivät siis vieläkään edenneet käytännön toteutuksen asteelle vaan jatkuivat saman kaltaisena väittelynä eri organisaatioiden välillä. Siltojen ja kaupunkien puolustussuunnitelmat jäivät tässä yhteydessä taka-alalle eikä niitä ilmeisesti saatukaan - ainakaan tyydyttävästi - järjestettyä, koska asiaa käsiteltiin vielä vuosina 1928 ja 1932. Tässä vaiheessa huomattiin suunnitelmia olevan mahdoton toteuttaa ilman järjestelmällisesti koulutettua henkilökuntaa. Laajakantoisten ilmapuolustussuunnitelmien tilalle tuli nyt uusi kysymys: kuka perustaa ilmatorjuntaosaston ja minne?

Tarkastelujaksolle osuu myös puolustusvoimien uudelleen järjestelyä varten asetettu Puolustusrevisioni eli Hornborgin komitea. Komitea istui vuosina 1923 - 1926 ja sen tehtävänä oli tutkia silloisten asevoimiemme toimivuutta sekä tehdä ehdotuksia havaitsemiensa puutteiden korjaamiseksi. Uudistusten toteuttamisehdotuksissa komitean tuli huomioida maan taloudellinen tilanne rinnan sotilaallisten näkökohtien kanssa.

Sinänsä Puolustusrevisionin merkitystä ilmatorjunta-aselajin syntymiselle maahamme on vaikea todentaa. Komitea aloitti toimintansa vuonna 1923 - noin puolitoista vuotta ennen ensimmäisen varsinaisen ilmatorjuntayksikön perustamista –mutta varsinaisen työnsä se sai päätökseen vasta tammikuussa 1926. Ilmatorjuntaa käsiteltiin ilmavoimien ja rannikkopuolustuksen yhteydessä. Asiasta oman lausuntonsa antoi myös Suomessa syksyn ja talven 1924 - 1925 oleskellut englantilainen kenraali Kirken johtama asiantuntijaryhmä. Komitealla oli käytettävänään asiantuntijalausuntojen lisäksi aikaisemmat komiteamietinnöt. Näiden pohjalta tehty kenttäarmeijan ilmapuolustuksen malli oli saksalainen, kun rannikkotykistön ilmatorjunnassa käytettiin englantilaisten laatimaa mallia.

Revisionin arviot ja ehdotukset aselajin kehittämisestä eivät paljoakaan eronneet aikaisemmin esitetyistä. Tärkeimmiksi ilmahyökkäyksien suunnaksi arvioitiin Karjalan kannas ja Suomen etelärannikko, sekä korostettiin upseerien kouluttamista ulkomailla. Lopullista ratkaisua aselajin kohtalosta ei osattu myöskään tehdä, "koska ilmatorjuntatykistö on ulkomaillakin vielä nopean kehityksen alaisena ja koska maassamme ei ole vielä saatu tarpeeksi kokemusta sillä alalla". Komitealla ei ollut, asiantuntijoista huolimatta, ylipäätään mitään käsitystä aselajin tilasta meillä tai muualla, koska lausunnossa esiintyy sellaisiakin lauseita kuin "Nykyään kerrotaan...".

Huomattavin Hornborgin komitean ansio ilmatorjunnan osalta oli, vaikka mietinnössä ei esiinnykkään nimenomaista otsikkoa ‘Ilmatorjunta’, että se ryhmitteli ilmatorjunnan omaksi aselajikseen ja osaksi niin rauhan kuin sodan ajankin organisaatioita. Tämän ohella esitettiin selvät kustannusarviot, jotka aselajin perustaminen vaatisi.

Rauhan ajan koulutuksesta huolehtisi yksi ilmatorjuntapatteristo, johon kuuluisi esikunta ja kaksi patteria Tuusulassa ja Helsingissä, sekä mittauspatteri Viipurissa. Vuosittain koulutettaisiin noin 180 miestä, jotka otettaisiin kenttätykistön kiintiöstä. Toisena koulutustahona toimisi rannikkotykistö, jolla jo oli käytössään ilmatorjuntatykkejä. Muodostelmat sijoitettaisiin rannikkotykistöyksiköihin Helsingissä, Viipurissa, Hangossa, Kotkassa ja Laatokalla.

Rannikkotykistön tykkien kunnostamisen, valonheittäjien hankinnan ja Ilmavoimien lähitorjuntaan hankittavien konekiväärien kokonaissummaksi kertyi noin 18,5 milj. mk. Ilmatorjunnan perustamiskustannuksiksi tuli kokonaisuudessaan 122,7 milj. mk. Puolustuslaitoksen perustamiskustannuksien oltua 2, 6 miljardia mk ilmatorjunnan osuudeksi kokonaiskustannuksista tuli 4,6 %.

KÄYTÄNNÖN TYÖ JOUKKO-OSASTOISSA

Paitsi esikunnissa kysymys ilmapuolustuksesta ja ilmavaaran torjumisesta herätti ajatuksia myös alemman upseeriston piirissä. Puolustusvoimien palveluksessa oli tuolloin paljon nuorta ja innokasta, jo kansalaissodassa palvellutta upseeristoa. Heillä oli näkemyksiä sekä halua ilmaista ja toteuttaa ideoitaan. Ilmatorjunnasta puhuttaessa esille nousee erityisesti kapteeni Åke Törnroos (1898 -1961).

Kirjallisuudessa kunnia ilmatorjunnan synnystä on ajoittain katsottu lähes yksin Törnroosin ansioksi. Törnroos siirrettiin luutnanttina vuonna 1923 rannikkotykistöön, ja hänen erityisinä harrastuksinaan olivat matematiikka ja kielet.

Ajatus tykistöllisestä ilmatorjunnasta syntyi Törnroosin mielessä keväällä 1924 hänen nähtyään 75 mm Zenit-Meller merikanuunat ollessaan patteriston komentajana Suomenlinnan Länsi-Mustasaarella. Tykkejä tiedettiin käytetyn lentokoneiden ammuntaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Törnroosissa heräsi tuolloin halu ottaa aseet uudelleen käyttöön sekä kouluttaa niille miehistö. Tälle tykkien "löytymiselle" ja niistä saadulle idealle on annettu lähes mystinen merkitys. Aseet olisivat nimittäin koskettaneet innokkaan tykistöupseerin herkimpiä kieliä muodostaen hänen mielessään haasteen, johon tämä ei voinut olla vastaamatta.

Törnroos aloitti itseopiskelun ulkomaisten julkaisujen ja kirjallisuuden avulla. Patteriston päällikkönä hänellä oli mahdollisuus valita ja kouluttaa hankkimiensa tietojen avulla miehistö vuoden 1924 kevään ja kesän aikana. Tykkimiehet saivat koulutusta niin tuliasema- kuin tulenjohtotoiminnassa, ja syksyllä 1924 järjestettiin sitten ensimmäiset kovapanosammunnat ilmamaaliin. Tilaisuuteen oli kutsuttu myös hiljan tehtäviinsä määrätty rannikkotykistön vt. komentaja, jääkärieversti Väinö Valve. Kutsun tarkoituksena oli esitellä Valveelle uudenlaista rannikkotykistötoimintaa ja saada samalla hänen hyväksymisensä asian viemiselle eteenpäin.

Tilaisuus päättyi kuitenkin nolosti maalileijan rikkouduttua, eikä laukaustakaan saatu ammutuksi. Tapahtuma saavutti silti tarkoituksensa, kun Valve innostui esittelystä niin, että lähti ajamaan asiaa eteenpäin korkeammissa portaissa. Törnroos puolestaan jatkoi ilma-ammunnan teorian ja menetelmien tutkimista laatien ensimmäisen suomenkielisen käsikirjan tykistöllisestä ilmatorjunnasta. Tutkimuksen tulokset julkaistiin v. 1924 - 25 Sotateknillisessä Aikakauslehdessä, ja vielä kokonaisuudessaan korjattuna erikoispainoksena vuonna 1926. Törnroosin tutkimus innoitti myös muita siinä määrin, että muutkin innostuivat kirjoittamaan aiheesta, joka oli siihen asti ollut pimennossa.

Kirjoittelu ei syventynyt juuri alan teknistä tarkastelua pidemmälle. Ymmärrettävästi kirjoittajat eivät voineet paljastaa Suomen ilmatorjunnan puutteita kritisoimalla niitä, mutta toisaalta puhumattomuus ja käsitellyt aiheet paljastavat puutteet. Toisaalta meillä ei vielä oltu suoritettu ilma-ammuntoja, joten asiaa oli vaikeata kommentoidakaan. Kirjoitukset ovatkin luultavasti syntyneet vain kiinnostuksesta uuteen tykistötoimintaan.

Sotilasalan julkaisujen lisäksi keskustelua ilmapuolustuksesta herätettiin myös siviilijulkaisuissa. Ilmailualan äänenkannattaja Aero tarjosi vuonna 1923 lukijakunnalleen tietoa ilmapuolustuksesta parinkin artikkelin verran. Artikkelit olivat tosin vain katsauksia mutta ne toivat esille aselajin perusperiaatteet ja sen hetkisen tilan laajemmalle lukijakunnalle. Mitään kansalaistietoisuutta tai liikettä asian puolesta niillä ei pyrkinyt nostattamaan.

ERI SUUNNITELMIEN YHDISTÄMINEN KÄYTÄNTÖÖN

Tykistöllinen ilmatorjunta-ajattelu oli kaksijakoista: toisaalla ylemmän tason suunnittelua ja valmisteluja, toisaalla alemman tason käytännön läheisempää toimintaa. Mutta missä vaiheessa nämä ajattelutavat sitten kohtasivat? Vai kohtasivatko ne? Ja jos kohtasivat niin millä tavoin? Vai oliko ylipäätään olemassa tällaista kaksijakoista ajattelua? Koska ilmavaaran torjuntaa varten tehtyjä puolustussuunnitelmia oli olemassa jo vuodesta 1919, on kummallista, ettei käytännön toimia olisi esiintynyt ennen vuotta 1924, ja ainoastaan yhden ainoan upseerin. Miksi ylipäätään kaikki lopulta tapahtui rannikkotykistössä?

Rannikkotykistö oli mahdollisesti Suomen armeijan parhaiten varustettu aselaji maan itsenäistyessä. Muiden aselajien kärsiessä kaluston puutteesta rannikkotykistön ongelmana oli miehistöpula. Sillä oli myös valmis linnoitusketju maan etelärannikolla, ja Laatokankin rannikkotykistöjoukot perustettiin jo vuoden 1918 aikana. Vaikka venäläisiltä saadut menetelmät ja kalusto olivatkin paikoin vajavaisia, oli rannikkopuolustuksellamme jo perinteitä. Erityisesti Suomenlinnaan perustettu Rannikkotykistörykmentti 1 oli merkittävä aselajin materiaali- ja henkilökuntavarikkona. Rykmentissä järjestettiin myös aselajin ensimmäiset upseeri- ja aliupseerikurssit. Lisäksi se oli kaiken kokeilutoiminnan suorittaja.

Rannikkotykistön perinteet selittävät ainoastaan osittain ilmatorjuntatykistön syntyä juuri kyseisen aselajin yhteyteen. Suomenlinnan kaluston ja linnoitusten haltuunottokin tapahtui vasta kansalaissodan loppuvaiheessa. Kenttätykistöjoukkojen kokoaminen, organisoiminen ja kalustaminen oli sen sijaan aloitettu heti kansalaissodan alkuvaiheessa. Ja olihan maamme ensimmäisen varsinaisen ilmatorjuntatehtävänkin suorittanut kenttätykistö. Samoin tykistökomitea oli käsitellyt mietinnössään kenttäarmeijan ilmatorjuntaa rannikkopuolustuskomiteaa aikaisemmin. Edellytykset uuden tykistöaselajin syntymiselle olivat olemassa myös kenttätykistön puolella.

Mahdollinen selitys löytyy rannikkotykistön kalustosta, sekä tuon ajan tykistötaktiikasta. Kuten ensimmäisistä ilmapuolustussuunnitelmistakin voidaan havaita annettiin tehtävät laajoina alueeltaan. Arkoina kohteina pidettiin kiinteitä, alueellisesti laajoja ja vaikeasti naamioitavissa olevia kohteita. Kyseessä oli siis pääkaupunkiseutumme ja sitä suojaavat rannikkotykistöpatterit, molemmat luonteeltaan kiinteitä kohteita. Itse asiassa lähes kaikki alkuvaiheen puolustussuunnitelmat, joissa ilmapuolustus tuli esille, koskettivat rannikon puolustuksen järjestämistä. Asian hoitaisi näin ollen luonnollisimmin rannikkotykistö, jolla oli jo olemassa kalusto tehtävän suorittamiseen. Kenttätykistössä puolestaan ilmatorjunta olisi jouduttu järjestämään kenttätykein, joita ei missään vaiheessa pidetty ilmatorjuntaan soveltuvina. Asian korjaaminen olisi edellyttänyt kenttätykistöltä kalliita hankintoja.

Rannikkotykistöllä oli myös enemmän tietotaitoa nopean, liikkuvan ammunnan osalta. Kenttätykistön ammunnat keskittyivät pääasiassa hyvin valmisteltuun epäsuoraan ammuntaan. Rannikkotykistössä sen sijaan oli kehitetty etäisyysmittarin avulla suoritettava pika-ammunta suorasuuntauksella liikkuvaan maaliin. Rannikkotykistön ammunnathan perustuivat suurelta osin juuri nopeiden liikemaalien tulittamiseen. Merimaalien tulituksessa käytettiin myös aikakranaatteja, joiden käytön tuntemus auttoi luotaessa uutta ilma-ammuntamenetelmää. Näitä syitä on pidettävä ratkaisevina tekijöinä uuden aselajin syntymiselle rannikkotykistön yhteyteen.

Esikunta- ja komiteatasolla oltiin lähdetty liikkeelle silloisista puolustusopeista, joissa korostui rannikkotykistön osuus. Niilo A. A. Simojoki on korostanut puolustusrevisionin merkitystä tykistöllisen ilmatorjunta-ajattelun syntymisessä puolustusvoimien korkeimmilla tahoilla. Sen merkitystä ei ole kieltäminen, mutta komiteamietintö ei kuitenkaan ollut minkään ajattelun lähtökohta. Pikemminkin se toimi silloisen ilmatorjuntatiedon kokoajana sekä mahdollisena katalysaattorina perustamistoimille.

Yllä mainituista syistä ei yksikään ollut ratkaisevassa asemassa ilmatorjunnan perustamiseen nähden. Enemmänkin vaikuttaa siltä, että osatekijät olisivat sattuneet samoille urille vuosien 1924 ja 1925 aikana. Yleisesikunnassa käsiteltiin siltojen ilmapuolustusta toukokuun 1924 alkuun, jolloin tykistön tarkastajalle annettiin selvä käsky toteuttaa suunniteltu ilmapuolustus, mikä edellytti yhden upseerin, neljän aliupseerin ja 38:n miehen vahvuisen komennuskunnan perustamista Viipuriin RT 2:n yhteyteen. Lisäksi tuli 2. Divisioonasta kouluttaa kolme tykistöupseeria, käytännössä siis KTR 2:sta, uusien ilmatorjuntapattereiden päälliköiksi. Tykit tuli sijoittaa myös paikoilleen ja varata niille tarpeellinen määrä ammuksia. Nämä toimisivat RT 2:n valvonnassa kuitenkin niin, että tykistön tarkastaja toimi ylimpänä valvojana.

RT 2:lla ei kuitenkaan ollut resursseja irrottaa varusmiehistään ja henkilökunnastaan tarvittavaa määrää miehiä komennuskuntaan. Tuolloin rannikkotykistön komentaja eversti Almquist pyysi, että tarvittava määrä miehiä lisättäisiin RT 2:n määrävahvuuteen. Almquist totesi samalla, ettei komennuskunnan perustaminen onnistuisi ennen kuin hän saisi lisää ohjeita pattereiden kuntoon saattamisesta ja upseereiden kouluttamisesta. Yleisesikunta tukikin tehtyä ehdotusta. Kyseiseen yleisesikunnalta tulleeseen kirjeeseen on tehty mielenkiintoinen lisäys, mahdollisesti tykistön tarkastajan toimistossa. Tehdyssä lisäyksessä ehdotetaan perustettavaksi erityinen ilmapuolustuspatteristo, johon kuuluivat yksi kiinteä ja yksi liikkuva patteri.

Nenonen katsoi jälleen hänen varpailleen astutun, koska rannikkotykistön komentaja oli ottanut ensin yhteyttä yleisesikuntaan eikä häneen. Hän piti myös rannikkotykistön henkilökuntaa siksi runsaana, ettei sillä pitäisi olla vaikeuksia perustaa kyseinen komennuskunta. Mikäli lisää miehiä tarvittiin, oli heitä komennettava tarpeen mukaan muista yksiköistä. Komennuskunnan perustaminen tuli Nenosen mukaan tapahtua vähitellen, käytännössä sitä mukaa kuin sille saataisiin kalustoa. Upseerien kouluttamisesta annettaisiin ohjeet heti tykkien saavuttua Viipuriin.

Periaatteelliset päätökset asiasta oli siis tehty, mutta jostain syystä käytännön toimiin ei kuitenkaan ryhdytty. Syy tähän oli tarvittavan kaluston samoin kuin tarpeellisten majoitustilojen puute, mikä rajoitti harjoitusten järjestämistä. Sopivan kaluston järjestäminen oli edelleen ongelma, samoin puute asian tuntevista upseereista. Ylemmän johdon väitellessä asian toteutuksesta pidettiin RT 2:ssa helmikuussa 1924 ltn v. Behrin johtama upseeriluento otsikolla "Ilmapuolustus". RT 1:ssä ltn Törnroos piti saman vuoden maalis-huhtikuussa kaksi ampumaoppia käsittelevää upseeriluentoa, jotka loivat pohjan Törnroosin myöhemmin kirjoittamille artikkeleille.

Vuoden 1924 toukokuussa antoi rannikkotykistön komentaja rannikkopuolustuksen tarkastajalle selvityksen suoritettavista harjoitusammunnoista. Näihin harjoituksiin on RT 1:ssä, RT 3:ssa sekä Er.R.T.P:ssa sisällytetty ammunta ilmamaaliin Zenith Meller tykeillä. Suunnitelmat ovat mielenkiintoisia siinä mielessä, että ne on laadittu samoihin aikoihin kuin Törnroos sai ideansa ilma-ammuntojen toteuttamisesta samaisella tykkimallilla. Herääkin kysymys: kumpi osapuoli - Törnroos vai ylempi johto - loppujen lopuksi ideoi ja toteutti nämä suunnitelmat? Luonnollisimmalta selitykseltä tuntuisi, että nuori patteriston päällikkö sai inspiraationsa lähteä tutkimaan suoritettavien ilma-ammuntojen perusteita saatuaan tiedon rykmentin tulevista harjoituksista. Törnroosin innostusta on saattanut lisätä kesällä 1924 rannikkopuolustuksen tarkastajan sotaväen päällikölle tekemä ehdotus rannikkotykistön upseereille järjestettävästä kirjoituskilpailusta suomenkielisen ammattikirjallisuuden aikaansaamiseksi. Parhaimmin laadituista kirjoituksista oli luvassa rahapalkinto.

Varmaa kuitenkin on, että asia oli erittäin ajankohtainen rannikkotykistössä. Vaikka Törnroos ei olisikaan toiminut varsinaisena aloitteen tekijänä, nousi hän nopeasti alan asiantuntijaksi sekä ilmatorjunnan pioneeriksi maassamme.

Rannikkotykistön komentaja everstiluutnantti Valve oli varmasti perillä vuoden 1924 keskusteluista, minkä perusteella hän katsoi ajan tulleen ilmatorjunnan käytännön toimien toteuttamiselle. Hän ehdotti mm. ilmatorjuntatäydennyskurssien järjestämistä rannikkotykistön upseereille. Valve näki myös pelkkien rannikkotykistön puitteissa järjestettävien harjoitusten hyödyttömyyden ehdottaen suoraan erityisen Ilmatorjuntakoulun perustamista. Valveen erityisestä kiinnostuksesta asiaan todistaa vielä hänen 28.11.1928 allekirjoittamansa kuitti lainatuista ulkolaisista ilmatorjuntaa ja ilmatorjuntayksiköitä käsittelevistä julkaisuista.

Selvitettyään käytännön järjestelyjen toteuttamismahdollisuudet sekä varmistuttuaan pätevistä kouluttajista Valve otti yhteyttä rannikkopuolustuksen tarkastajan kautta sotaväen päällikköön 21.1. 1925 kirjeessä, jossa hän toteaa ajan asian olevan jo käytännössä tunnustettu ja päätetty. Tulevan yksikön päälliköksi hän ehdotti Törnroosia. Tämä ehdotus saikin siunauksen ylemmissä portaissa.

Mielenkiintoista vuoden 1924 koulutuskertomuksessa on se, että RT 3:ssa olisi suoritettu onnistunut ilma-ammunta. Samassa kertomuksessa on todettu RT 1:n aloitteet ja tutkimustyö, sekä RTE:n aloite ilmapuolustuskoulutuspatterin perustamiseksi rannikkotykistöä varten.

Rannikkotykistö oli nyt ottanut aloitteen käsiinsä. Siinä missä tykistön tarkastaja Nenonen halusi asiaa vielä lykättävän siihen asti, kunnes kaikki palaset olisivat liitettävissä yhteen ilman aukkoja Kivekäs ja Valve sen sijaan olivat valmiit toteuttamaan suunnitelmat käytännössä. Näyttää myös siltä, että Kivekäs - Venäjän armeijassa koulutuksensa saanut tykistöupseeri - ja jääkäriupseeri Valve pystyivät ohittamaan tuolloin puolustuslaitoksen sisällä "venäläisiä" ja "saksalaisia" upseereita hiertäneet ristiriidat, ja tekemään yhteistyötä päämäärän saavuttamiseksi. Tykistökenraali Nenonen sen sijaan tuntuu olleen huomattavasti hallitsevampi ja herkempi arvostaan. Hän ei näy pystyneen hyväksymään muiden aloitteita, vaan pyrki pitämään kaiken innovatiivisen toiminnan itsellään. Valve ja Kivekäs sitä vastoin näkivät miehissään potentiaalia, ja osasivat käyttää sitä myös hyväkseen.

Ilmatorjuntatykistön perustamisvaihe päättyi kesäkuussa 1925. Kapteeni Törnroosin sai tuolloin käskyn saapua RT:n komentaja luo. Tapaamisen yhteydessä Valve antoi Törnroosille kiertokirjeen, jossa määrättiin perustettavaksi Ilmapuolustuskomennuskunta Suomenlinnaan Rannikkotykistön kapitulanttikoulun (R.T.K.K.) yhteyteen. Komennuskunnan oli määrä aloittaa toimintansa 1.7.1925. Komennuskunnan miehistö, kapitulanttiupseerit U. Aarni ja A. Suomi sekä 30 miestä komennettiin Er.RTPstosta Hangosta. Komennuskunnan päälliköksi nimitettiin aluksi jääkäriluutnantti P. E. Ottelin. Törnroos sai tehtäväkseen laatia komennuskunnalle opetusohjelman - aluksi vain silmälläpitäen konekivääriammuntaa ilmamaaliin - sekä alustavan katsauksen ilmatorjuntatykistöön ja sen toimintaan.

Kuten varmasti tarkkasilmäisimmät lukijat huomasivat, Ilmatorjunta täyttää 1.7.2000 75 vuotta. (ASu)